Rakastan, koska tarvitsen vai tarvitsen koska rakastan?
Kun rakastuu, voi tuntua, että omat rajat katoavat suhteessa toiseen. Kahdesta tulee yksi. Juuri se voi olla parisuhteessa toivotuinta sekä pelätyintä. Säilynkö itsenäni, jos lasken toisen ihoni alle, jos alamme toimia toisemme aavistaen. Kadotanko itseni löytäessäni toisen?
Vanhan tarinan mukaan ihminen oli aikojen alussa liian täydellinen ja jumalat halkaisivat hänet kahtia. Erilleen erotetut puoliskot jäivät etsimään toisiaan maailmalta. Tarinan mukaan jossain on olemassa se yksi ainoa puuttuva puolisko minua varten. Rakastunko siis toiseen, koska tarvitsen häntä ollakseni kokonainen?
Kadotanko itseni löytäessäni toisen?
Minä muistan joskus rakkauteni alkumetreillä laskelmoineeni, että koska en itse ole musikaalinen, mutta pidän musiikista niin muusikkomies olisi kiva. Hänen kauttaan pääsisin sisälle sellaiseen maailmaan, mikä ei itselleni muuten aukeaisi.
Harvoin parisuhdevalintaan liittyvät pohdinnat ovat näin tietoisia. Useimmiten seuraamme sisäistä poltetta, jonka alkuperästä meillä ei ole aavistustakaan. Mitä enemmän polttaa, sitä varmemmin kyse on pinnan alaisesta tunnistamisesta, jotain kadonnutta on löytymässä. Kaoottinen löytää pedantin, tunnollinen huithapelin, rauhallinen temperamenttisen, avulias avuttoman. Vaikka kumppanin samanlaisuus tuntuisikin joskus järkevältä, erilaisuus vie usein jalat alta.
Useimmiten seuraamme sisäistä poltetta, jonka alkuperästä meillä ei ole aavistustakaan
Olemmeko siis kumppanini kanssa yhdessä kokonaisempia? Ja senkö vuoksi suhteen päättyminen eroon on niin repivää – osa minusta joutuu taas kadoksiin toisen mukana? Vähintäänkin toinen erilainen ihminen kutsuu minussa esiin jotain piilossa ollutta ja auttaa, jopa pakottaa, kasvamaan kokonaisemmaksi. Ehkä toinen ei ole kuitenkaan minun puolikkaani. Olemme kaikki kokonaisia. Täysiä, vaikka emme täydellisiä.
Kasvuvuosina teimme parhaamme sopeutuaksemme siihen ympäristöön, minkä keskellä elimme. Sitä kutsutaan itsesuojeluvaistoksi. Jo pieni vauva tajuaa, millainen toiminta maksimoi eloonjäämistä. Lapsi säätelee käytöstään, että tulisi hyväksytyksi. Ihminen kasvaa ihmiseksi vain rakkauden varassa. Moni oppii, että varmistaakseen rakkauden, on täytettävä tiettyjä ehtoja.
Mitä enemmän minä vanhempana kaipaan hyväksyntää ja tukea omalta lapseltani, sitä enemmän huomaamattani rajoitan hänen kasvuaan omaksi itsekseen.
Mitä enemmän minä vanhempana kaipaan hyväksyntää ja tukea omalta lapseltani, sitä enemmän huomaamattani rajoitan hänen kasvuaan omaksi itsekseen. Kun Kalle lyö Villeä, sanonko äitinä Kallelle, että lyöminen on väärin, koska toisia ei saa satuttaa, ei Kallea itseäänkään. Vai sanonko, että ei saa lyödä, koska äidille tulee paha mieli. Oppiiko Kalle tekemään aitoja eettisiä valintoja vai vaistoamaan, miten varmistetaan äidin hyväksyntä? Ennen kaikkea Kalle oppii, että äidin hyväksyntä on ehdollista. Täytyy olla tarkkana, ettei sitä kadota huonolla käytöksellä.
Ehdot, joilla olemme rakkautta elämässämme ansainneet, ovat osaltaan koodanneet meitä sellaisiksi kuin olemme.
Mitä tarvitsevampi olen itse äitinä, sitä riippuvaisemmaksi hyväksynnästä kasvatan lapseni. Ja sitä enemmän lapseni oppii piilottamaan niitä puoliaan, joita minä en äitinä kestä. Kalle saattoi aikanaan lyödä, koska Ville nipisti ensin. Oppiko Kalle vahingossa, että äidille tulee paha mieli, jos Kalle pitää puoliaan? Myöhemmin, hän piilottaa jämäkän puolen itsestään, ettei kukaan pahastu. Ja ottaa ehkä Justiina-hahmon puolisokseen!
Ehdot, joilla olemme rakkautta elämässämme ansainneet, ovat osaltaan koodanneet meitä sellaisiksi kuin olemme. Ehdoton rakkaus on jotain, mihin kukaan meistä ei ole oikein tottunut. Mieli ei tahdo ymmärtää, että voisin tulla rakastetuksi, vaikka en muuttuisikaan paremmaksi. On myös vaikeaa uskaltaa itse rakastaa toista varauksetta. Se vaatii luottamusta toisen tahtoon olla minulle hyvä, vaikka en häntä siihen yrittäisikään pakottaa. Tällainen luottamus on suuri lahja, eikä sitä ehkä ihmisten kesken voi löytää kuin hetkittäin.
Toinen ihminen ei voi koskaan olla oikopolku, jonka avulla voi väistää omaan kasvuun tarvittavan vaivannäön.
Entä miten kävi minun muusikkomies toiveilleni? Löysin soittajan kumppanikseni, mutta koska musiikki oli hänen työtään, sain vapaa-ajalla käydä konserteissa ihan itsekseni. Hän jäi kotiin nauttimaan hiljaisuudesta. Toinen ihminen ei voi koskaan olla oikopolku, jonka avulla voi väistää omaan kasvuun tarvittavan vaivannäön. Vastuu omasta kasvusta on aina ihan itsellä.
Olet Anne aivan oikeassa, mutta joskus toinen ihminen elää toisen ihmisen elämää niin sairaalloisesti, että on alkanut olettaa sen olevan täysin oikeutettua, ehkä ainut mahdollisuus korjata tämäntyyppinen ”riippuvuus” on vain antaa olla ja odottaa muutosta, samalla myös rakentaa omaa elämäänsä ilman minkäänlaista tekemistä tämäntyyppisen sairaalloisuuden kanssa. Ymmärtämällä myös rajuimpien toimenpiteiden vaikutukset muiden kärsijöiden näkökulmasta voi punnita oikeaa ratkaisua myös todellisen oman vastuun oikopolut unohtamalla, mutta minusta itsekkyyttä parhaimmillaan on nähdä vain oma näkökulma, jonka voi kulminoida aina oman edun näkökulmasta, jonka heijastus ei kovin laajaa näkemystä edusta. Yleensä etsimällä toveria omien mieltymysten näkökulmasta, niin voi olla varma, että silloin etsit itseäsi etkä toista ihmistä, mutta mielenkiintoinen teksti, vaikka näkemyksemme eivät aivan junaratana vierekkäin kulkeneetkaan ! :)))