Ikäkriisin anatomia
Muistan selvästi sen hetken, jolloin sukelsin neljänkympin kriisiin. Olin juuri saanut postitse todistuksen siitä, että terveysviranomaiset myöntävät minulle oikeuden käyttää psykoterapeutin ammattinimikettä. Psykoterapeutin tutkinto oli vaatinut neljän vuoden tiiviit opinnot töiden ohessa. Ilon sijasta tunsin yllätykseksi tyhjyyttä: mikään ei oikeasti tuntunut muuttuneen. Todistus kourassa tunsin hyvin voimakkaasti, etten ole saanut elämässäni mitään järkevää aikaiseksi. Olin syvästi pettynyt itseeni.
Aluksi en ymmärtänyt, mitä minulle oli tapahtumassa. Mistä kaikki kielteiset ajatukset ja tunteet oikein kumpusivat? Pitkällisen itsetutkistelun jälkeen minulle alkoi voimistua mielikuva tammikuisista syntymäpäivistä, joita vietimme yhdessä isäni kanssa. Minä olin yhdeksän ja isä neljäkymmentä. Juhlat olivat prameat ja ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Muistan, kuinka vanhin setäni piti puheen isälleni ja antoi suvun yhteisenä lahjana kultakellon. 1980-luvun alussa neljäkymmentä taisi olla jotain ihan muuta, kuin vuonna 2012!
Tajusin, että olin täysin tiedostamatta verrannut omaa ja isäni elämää ja aikaansaannoksia. Isän elämä toimi mittatikkuna sille, mitä olisi pitänyt olla.
Miksi juuri tämä muisto aktivoitui neljänkympin kriisissä? Tajusin, että olin täysin tiedostamatta verrannut omaa ja isäni elämää ja aikaansaannoksia. Isän elämä toimi mittatikkuna sille, mitä olisi pitänyt olla. Hän oli neljäkymmentävuotiaana aviomies, kolmen pojan isä, menestyvä liikemies, jolla oli isohko asunto Töölössä, mökki Tammisaaressa ja Mersu parkkipaikalla. Itse olin samassa iässä hiljattain eronnut, lapseton ja ammatillisesti koin polkevani paikallani. Parasta elämässäni oli, että sain lainata äitini autoa ja asua Töölössä halvalla vuokralla isäni omistamassa asunnossa. Elämäni tuntui himmeältä varjolta isäni elämään verrattuna.
Ymmärsin, että joudun elämään kroonisessa riittämättömyydessä ja alakulossa, jos en vapaudu niistä hyvän elämän kriteereistä, joita olin omaksunut. Minun piti karistaa isän elämä mielestäni ja pohtia, minkälainen mies itse olen. Mitä haluan ja mitä voin saavuttaa? Minkälainen on omien arvojeni mukainen hyvä elämä? Jouduin suremaan erojani ja hyväksymään sen, ettei elämä mennyt todellakaan unelmakäsikirjoituksen mukaisesti. Eikä se ollut kenenkään syytä, ei minun ei kenenkään muunkaan. Menneestä huolimatta olin nyt vapaa luomaan omaa uutta elämää – päivä kerrallaan. Ymmärsin myös, että isäni arvosti ja kunnioitti minua juuri sellaisena kuin olin ja niitä valintoja, joita olin elämässäni tehnyt. Neljäkymppislahjaksi isäni vei minut Berliiniin-matkalle, joka oli meille molemmille tärkeä.
Nyt olen kiitollinen neljänkympin kriisilleni. Se teki minusta lempeämmän ja ymmärtäväisemmän itseäni kohtaan. Itseluottamuskin kasvoi prosessin aikana. Uskon, että suremisen ja luopumisen ansiosta mielestäni hävisi tuhoisa ajatus elämältä velkomisesta. Että tavalla tai toisella minun pitää saada hyvitys kokemistani menetyksistä ja mielipahasta. Pahimmillaan olisin voinut alkaa velkomaan ja vaatimaan tulevassa parisuhteessa jotain sellaista, mitä kukaan ei voi tai kenenkään ei edes kuulu minulle antaa.
Parisuhteessa voi toki parhaimmillaan saada lohdutusta ja tukea omiin elämänkriiseihin, mutta ensin on itse tunnistettava omat kivut ja kuunneltava niiden sisältämä tarina. Itsetutkisteluun panostaminen on rakkaudellinen teko Meitä <3 ajatellen. En haluaisi laittaa toisten kannettavaksi jotain sellaista, mikä ei ole heidän omaa painolastiaan elämässä.