Elämästä tulee suorittamista, jos ei usko olevansa rakkauden arvoinen

”Sinä olet ihana. Olet tosi minulle tosi rakas.” Tämänkaltaisia sanoja koetan muistaa sanoa lapsilleni. Sellaisia sanoja kaipaa jokainen lapsi. Sellaisia sanoja kaipaa myös jokainen aikuinen.

”Joo joo, tiedetään”, vastaa lapsi. Hymyilen salaa hänen vastaukselleen. Toivon, että hän muistaa sen myös tulevina vaikeina aikoinaan: on itsestään selvää, että hän on rakas ja tärkeä.

Sillä lapsuuden aikana rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus: käsitys siitä, onko maailma hyvä vai paha, vastaako kukaan minun itkuuni vai olenko yksin maailmassa. Olenko turvassa toisten ihmisten kanssa vai pitääkö minun pelätä ja olla varuillani? Olenko hyvä ja rakas, kelpaanko tällaisena, vai pitääkö minun jotenkin muuttua tai piilottaa itseäni?

Lapsuuden aikana rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus.

Sisäinen turvallisuus vaikuttaa koko elämään ja erityisesti ihmisen kykyyn olla suhteessa toiseen ihmiseen. Turvattoman ihmisen elämä on usein raskasta, kun syvästi kaipaa emotionaalista läheisyyttä toisen ihmisen kanssa, mutta samaan aikaan läheisyys herättää epävarman olon ja hylkäämisen kauhun. Jos lapsena ei ole kokenut olevansa ehdoitta ja itsestään selvästi rakastettu, on myöhemmin vaikeaa luottaa syvällä tasolla keneenkään.

Millaiset emotionaaliset eväät olet saanut lapsuudessasi? Kenelle olet ollut rakas ja tärkeä ilman ehtoja ja itsestään selvästi? Kuka on kertonut rakastavansa sinua? Moni on joutunut kasvamaan kovin vähäisellä tuella. Kaikilla vanhemmilla ei ole kykyä helliä lastaan sanoilla tai kosketuksilla. Joidenkin rakkaus on leivottu sisään pullaan, piilotettu ruoka-annoksiin tai muihin tekoihin. Sekin on oikeaa rakkautta. Mutta lisäksi jokainen tarvitsee hellää kosketusta, rakastavia sanoja ja syvän tason kokemusta: kelpaan ja olen rakas juuri itsenäni.

Kenelle olet ollut rakas ja tärkeä ilman ehtoja ja itsestään selvästi? Kuka on kertonut rakastavansa sinua?

Lapsi ottaa rakkauden sieltä, mistä sitä on saatavilla. Hyvin moni on oppinut jo varhain ansaitsemaan hyväksynnän ja rakkauden omilla teoillaan ja suorituksillaan. Moni on oppinut saavansa rakkautta vain olemalla kiltti. Sille on Suomessa pitkät juuret. Sotien aikana ja sen jälkeen kasvaneille kiltteys oli monessa suvussa ehdoton vaatimus. Tyttöjä jopa nimettiin toiveitten mukaisiksi. Niinpä nyt mummoikäiset kantavat nimiä Tyyne, Hilja, Rauha, Siviä…

Seuraava sukupolvi peri saman vaatimuksen. Pettymyksen, kiukun ja uhman ilmauksista saattoi seurata piiskaa, häpäisyä tai eristämistä – sellaiselle ei ollut tilaa eikä lupaa. Sen sijaan työtä ja ahkeruutta arvostettiin. Ihmiset oppivat pienestä pitäen hylkäämään omat tunteensa ja tarpeensa ja ansaitsemaan olemassaolonsa ja hyväksytyksi tulemisensa ahkeruudella, työnteolla, suorittamisella.

Moni omastakin sukupolvestamme sai lapsena hyväksyntää vain suoritusten, esimerkiksi hyvien koulutodistusten perusteella. Moni meistäkin suorittaa elämäänsä – opintoja, töitä, parisuhdetta, vanhemmuutta – ja näin koettaa ansaita olemassaoloaan, hyväksyntää ja rakkautta. Jotkut suorastaan sairastuvat vahvuuteen. He eivät salli itsensä väsyä vaan kuvittelevat, että heidän arvonsa on kiinni siitä, miten paljon he jaksavat tehdä asioita.

Liiallisessa vahvuudessa ei kuitenkaan ole kyse voimasta. Siinä on kyse sisäisestä turvattomuudesta. Vahvuuteen sairastunut ei usko olevansa rakastettu ilman, että hän jatkuvasti suorittaa asioita ja tyydyttää toisten tarpeita. Jos joku ei ole häneen tyytyväinen tai ei pidä hänestä, hän hätääntyy.

Liiallisessa vahvuudessa ei ole kyse voimasta. Siinä on kyse sisäisestä turvattomuudesta.

Kun on lapsena saanut hyväksyntää ja rakkautta vain tekojen kautta, on vaikeaa itsekään rakastaa itseään ilman suorituksia. Mutta sukupolvien ketjun voi katkaista tai ainakin sitä voi ohentaa. Voi opetella rakastamaan lapsiaan asettamatta rakkaudelle minkäänlaisia ehtoja. Ja ilmaisemaan sitä. Sanomaan: ”Olet minulle rakas, olet minulle tärkeä”. Ja: ”Ei haittaa, ettet onnistunut. Kenenkään ei tarvitse aina osata tai jaksaa.”

Voi opetella suhtautumaan myös itseensä myötätunnolla ja rakkaudella. Kysymään joka päivä itseltään: ”Mitä minä tunnen? Mitä minä tarvitsen?” Voi opetella antamaan itselleen sitä, mitä oikeasti tarvitsee. Lopettamaan itsensä hylkäämisen.

Jokainen ihminen tarvitsee toista ihmistä. Mutta turvattomalta tai vahvuuteen sairastuneelta vaatii suurta rohkeutta tarvita toisia. Sitäkin kuitenkin kannattaa opetella. Kannattaa jakaa jotakin sisäisestä todellisuudestaan ja omasta tarvitsevuudestaan toisen ihmisen kanssa. Voi olla, että maailma ei kaadukaan, vaikka itse ei jaksa sitä kannatella.

Aito yhteys toisen ihmisen kanssa on mahdollinen vasta kun kummallakin on lupa olla kokonainen: vahva ja heikko, tarvitseva ja tarvittu. Silloin myös aito rakkaus on mahdollista. Ei tarvitsekaan suorittaa enää mitään.

Lämmöllä, Heli Pruuki