Suojele lasta – puutu, se on välittämistä!

Näin Helsingin päärautatieasemalla sydäntäsärkevän kohtauksen, jossa osallisena olivat erään perheen naiset kolmesta sukupolvesta. Äiti valitti huomiota herättävän kovaan ääneen ja rumalla äänensävyllä kuinka ei enää kestä ”tota aina marisevaa ja tottelematonta kakaraa.” Noin kaksivuotias lapsi liikehti äidin ympärillä levottomana kiukutellen ja välillä itkien. Äiti ei reagoinut edes lapsen lohduttomaan itkuun, jatkoi paasaamistaan ja työnsi lasta pois luotaan. Isoäiti katseli tilannetta tottuneen näköisenä, myötäili äitiä ja yritti hiljentää lasta siinä onnistumatta. Ilmeisesti tästä ärsyyntyneenä alkoi hänkin sättiä lasta rumasta käytöksestä. Järkytys aikuisten toimintatavoista ja huoli lapsesta pysäyttivät minut ja jäin lamautuneena tuijottamaan tilannetta.

Olin ristiriitaisten tunteiden valtaama. Pitkästä koulutuspäivästä väsyneenä en olisi millään halunnut joutua todistamaan kohtausta, mutta en voinut poistua paikaltakaan. Olen sentään ammattiauttaja: perheneuvoja ja entinen lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Ihmiset ympärillä tarkkailivat tilannetta suoraan tai vaivihkaa. Päässäni surrasi ajatuksia. Pitäisikö minun soittaa sosiaalipäivystykseen, koska en voi tehdä lastensuojeluilmoitusta myöhemminkään lapsen nimellä. Mietin tulevatko ja ehtivätkö sosiaalipäivystäjät paikalle tällaisissa tilanteissa vai pitäisikö yrittää puuttua suoraan tilanteeseen. Työhuoneessani olisin jutellut lapselle, mutta se ei tuntunut luontevalta. Jos lähestyisin äitiä, hän todennäköisesti hyökkäisi vastaan sanallisesti, ellei jopa fyysisesti. Pohdin voisinko sujauttaa isoäidille paperilapun jossa kehottaisin hakemaan apua tilanteeseen.

Surullisinta on se, että perheen kotona todennäköisesti tapahtuu pahempia asioita kuin tämä kohtaus julkisella paikalla.

Katseeni kohtasi vanhemman rouvan jonka ymmärsin myös miettivän tilanteeseen puuttumista. Lähestyimme toisiamme tukea hakien, mutta juuri silloin seurue päätti jatkaa matkaa. Pakko myöntää, että olin helpottunut. Samalla toivoin, että heidän määränpäässään olisi joku minua rohkeampi. Toivoin, että lapsen muusta lähiverkostosta löytyisi turvallinen ja lämmin aikuiskontakti. Mietin tapahtumaa koko junamatkan Turkuun ja tätä kirjoittaessanikin muistan hätäni ja tunnen syyllisyyttä lamautuneisuudestani. Olen nähnyt, mitä tällainen kasvatus ja hoito lapselle aiheuttavat. Tiedän että noin toimiva vanhempi tarvitsee kipeästi apua. Jos hän jo saa apua, se ei ole riittävää. Surullisinta on se, että perheen kotona todennäköisesti tapahtuu pahempia asioita kuin tämä kohtaus julkisella paikalla.

Tilanteita, joissa olen kohdannut kyvyttömyyttä ja jaksamattomuutta lapsenhoidon suhteen, on elämäni varrelle mahtunut paljon. Jo hiekkalaatikolta muistan tytön, joka oli likainen ja jonka pikkuhousut olivat repaleiset. Koulussa kiusattiin poikaa, jonka vaatteet haisivat tupakalta ja lialta. Ravintolalaivalla kohtasimme lastensuojelun työporukassa nuoren humalaisen äidin lastenvaunuineen. Torilla tapasin hätääntyneen 8-vuotiaan pojan, joka pyysi bussirahaa mennäkseen kaupungin toiselle puolelle. Huomaan usein vaunuissaan ahdistuneesti itkeviä vauvoja joiden vanhemmat eivät reagoi mitenkään lapsen itkuun. Vastaavat tilanteet ovat varmasti tuttuja sinullekin.

Rautatieaseman kohtauksessa minua lapsen törkeän mollaamisen lisäksi järkytti se, että aikuiset kokivat lapsen olevan rasittava heidän kiusakseen. Joskus kuulee vauvaa kuvailtavan kiltiksi, koska hän ei itke ja on tyytyväinen. Kiltti? Pitäisikö pienen ihmisenalun joka itkun avulla viestii oloistaan olla kiltti? Vauva ei itke ilkeyttään. Itku on vauvan keino kertoa olostaan. Itkuun on aina syy. Jos itku jää kokonaan, se voi olla merkki siitä, että vauva on luovuttanut, koska itku ei aiheuta reaktiota vanhemmissa. Pienet ja isommat lapset kiukuttelevat. Aikuisen tehtävä on selvittää mikä on hätänä ja rauhoittaa lapsi, vaikka se välillä onkin haastavaa. Elämme lapsilähtöisyyden aikaa. Miksi keskuudessamme elää yhä vanhakantainen käsitys siitä, että lasten tulisi olla hiljaa ja häiritsemättä vanhempiaan?

Toisten ihmisten asioihin on vaikea puuttua. Vaikeaa on myös olla puuttumatta kun kohtaa lapsen hädän.

Perheen sisäiset asiat eivät kuulu muille, kuulee sanottavan. Toisten ihmisten asioihin on vaikea puuttua. Vaikeaa on myös olla puuttumatta kun kohtaa lapsen hädän. Läheiset ihmiset näkevät paljon, mutta pysyvät hiljaa. Puuttumisyritykset ovat voineet johtaa loukkaantumisiin ja välien rikkoutumisiin tai niitä pelätään. Läheiset paikkailevat tilannetta jopa itsensä uuvuttaen. Olen kuullut sukulaisten kertoman tarinan kaksosista joista äiti ruokki enemmän poikalasta. On tarinoita mummoista, jotka vanhempien juhliessa hoitavat joka viikonloppu lapsenlapsiaan. Tavallisia ovat myös kertomukset isovanhemmista, jotka  lapsen tapaamisviikonloppuina vierailullaan tarkastavat tapaavan vanhemman kunnon tai mielialan.

Pikkulapsivaihe on yleensä rankkaa kaikille perheille. Sopivan avun saaminen on tärkeää. Ystäväni meinasi nukahtaa neuvolakäynnillä. Häntä yritettiin ohjata psykologille. Ystäväni sanoi ettei tarvitse psykologia vaan unta. Kun on valvonut vauvan kanssa kaksi vuorokautta, ei kukaan meistä ole parhaimmillaan. Lähiverkoston antama konkreettinen tuki on tärkeää. Kysele rohkeasti avuntarpeesta ja ota huolesi puheeksi! Kun teet sen lempeän huolestuneena etkä esimerkiksi neuvoen ja moralisoiden, se on helpompi ottaa vastaan. Jos läheisten tuki ei riitä, ulkopuolinen apu helpottaa tilannetta. Vauvan kanssa kahden elävien äitien vertaisryhmät, järjestöjen tarjoamat lastenhoitopalvelut sekä neuvolan ja sosiaalihuoltolain ehkäisevän tuen kautta saatava perhetyö tuovat moneen perheeseen helpotusta. Vahvempaa tukea tarvitsevalle ovat olemassa lastensuojelun avohuollon tukitoimet. Monet aivan tavalliset perheet ovat saaneet lastensuojelusta avun tilapäiseen kriisiin.

Suojellaan rohkeasti niitä, jotka eivät pysty suojelemaan itseään! Puuttuminen on välittämistä!    

”En halua vanhemmille vaikeuksia tekemällä lastensuojeluilmoitusta.” Ammattiauttajienkin kuulee paikoin sanovan näin yhteydenotosta lastensuojeluun. Samalla uhrataan lapsi vanhempien reaktioiden pelossa. Viisas työnohjaajani sanoi vuosia sitten, että vanhempien syyllistyminen ei ole huono asia. Ilman syyllisyyttä ei välttämättä tapahdu muutosta. Lastensuojelusta ajatellaan myös usein, että mitään ei tapahdu, vaikka lastensuojeluilmoitus tehdään. Lastensuojelulla ei valitettavasti ole taikasauvaa, jolla pitkään jatkuneet ongelmat saataisiin välittömästi katomaan, mutta monipuolisia avohuollon tukitoimia löytyy. Sen kaikki jo tietävätkin, että huostaanotot ovat viimesijaisia ratkaisuja silloin kuin mikään muu apu ei auta.   

Perheelle läheinen ihminen voi tehdä lastensuojeluilmoituksen nimettömänä. Parempi tapa olisi, että läheinen puhuisi lastensuojelun tuesta positiivisesti ja motivoisi vanhempia hakemaan itse apua tilanteeseen. Kun otat yhteyttä lastensuojeluun, vastuu tilanteen arvioinnista on siellä. Jos mitään ei tehdä, mitä lapselle ja perheelle sitten tapahtuu? En haluaisi lapsen kehitystä vaarantavasta asiasta vastuuta itselleni. Jos olet ainoa, joka asiasta tietää, vastuu on tavallaan sinulla.

Lapsi on täysin aikuisen armoilla. Hän ei ole Peppi Pitkätossu joka pärjää hienosti yksin Huvikummussaan. Pieni lapsi ei pysty viestimään sanallisesti tilanteestaan, vähän isompi ei ehkä uskalla. Lapsi tarvitsee aikuisen suojelevat kädet, hyväksyvät silmät, rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Suojellaan siis rohkeasti niitä, jotka eivät pysty suojelemaan itseään! Puuttuminen on välittämistä!     

Terveisin Nina Kauppinen, perheneuvoja