Se iso R-sana

Nuori istuu villamatolla jalat ristikkäin, sylissään valokuva-albumi ja laatikollinen irtokuvia. Otokset ovat mustavalkoisia. Ne on kuvattu vanhan ajan laatikkokameralla 1950-60 -luvuilla. Useimmat kuvista ovat pieniä, vain parin tulitikkulaatikon kokoisia. Ainoastaan muutamat tärkeimpinä pidetyt on raatsittu teettää postikorttikokoon. Kuvissa esiintyy hilpeää nuorisojoukkoa, josta kuvaaja on erityisesti poiminut esille nuoren parin, vähän päälle parikymppisen miehen ja suunnilleen saman ikäisen naisen. Nuori pari ystävineen on menossa lavatansseihin. Polkupyörät on parkkeerattu palokunnantalon aitaa vasten. Toisissa kuvissa melotaan kanootilla ja telttaillaan saaressa.

– Mummu! Mikä tuossa Papassa oli sellaista ihanaa, että sä aloit seurustella juuri sen kanssa? Nuori kohottaa katseensa albumista kohti kahvipöytää kattavaa isoäitiään.

Mummu hymyilee vähän hämillisesti, ei tiedä, mitä vastata uteliaalle lapsenlapselleen.

– No, mää nyt tiärä…hmm

– Niin, mutta mihin sä siinä rakastuit? Mimmoinen se oli? Nuori ei hevillä anna periksi.

– Noo, olihan se… semmonen, mukava. Mummu hymyilee sisäänpäin muistolle, joka herää hänen mielessään, mutta jolle hän ei löydä sanoja, tottumaton kun on tunteistaan puhumaan.

– Teistä on paljon kuvia yhdessä ja te näytätte rakastuneilta. Nuori katsoo Mummua silmiin ja alkaa sanoittaa näkemäänsä tämän puolesta. – Tää on mun lempparikuva, jossa sulla on Papan hattu päässä ja sä hassuttelet ruusupensaan vieressä. On kivaa, kun sä hassuttelet nykyäänkin ja puhut vanhoista ajoista. Siitä, miten te kävitte tansseissa yhdessä ja telttaretkillä kavereitten kanssa. Keititte teetä nuotiolla. Hassua, että te Papan kanssa olitte nuoria ja teitte nuorten juttuja. Tai totta kai te olitte. Ei sitä vaan osaa ajatella.

Mikä Papassa oli sellaista ihanaa, että sä aloit seurustella juuri sen kanssa?

Katselen sivusta, minä sukupolvien ketjussa keskimmäinen. Siinä se nuori puhuu rakkaudesta, käyttää luontevasti suurta r-sanaa, jota en koskaan muista lapsuudenkodissani käytetyn. Kyllä rakkautta riitti. Sitä osoitettiin halauksin, hyvin teoin, huomioiden ja välittäen, suukoilla.  Mutta rakkaus oli liian iso ja kaunokielinen sana. Se kuului kirjoihin, ei tavallisen ihmisen arkisanastoon minun kasvuympäristössäni.

Nuoresta polvi paranee, totean. Meillä ei enää ole ihanteena sen enempää vaikeista asioista vaikeneminen hammasta purren kuin ilon, innostuksen ja ihastuksen ilmaisujenkaan laimentaminen. Tunteista puhuminen on tullut hyväksytyksi ja sallituksi. Media on levittänyt kieleemme ja ilmaisutapoihimme vaikutteita muualtakin maailmasta. Samalla, kun tunteiden sanoittamisesta on tullut sallittua, siitä on saattanut kehkeytyä vaatimus. Rima nousee. ”Mikä sinäkin luulet olevasi, kun et osaa tai halua koko ajan avoimesti analysoida mielesi liikkeitä?” , syyttää oma alitajunta.  

Omista tunteistasi puhumisessa voit seurata yksinkertaista ohjenuoraa:

 

1)Saat puhua tunteistasi omalla tavallasi

2)Tunteista puhuminen on taito, jota voit oppia lisää

3)Saat kaikissa tilanteissa itse päättää avoimuutesi rajat – sen, mistä ja minkä verran olet valmis puhumaan

 

Puhu siis rakkaallesi. Jos r-sana sopii suuhusi, käytä sitä. Pidä se mielessäsi ja jossakin muodossa kielelläsi. Aloita kiitoksella, positiivisella palautteella tilanteesta, jossa rakkaasi on ilahduttanut sinua. Voit jatkaa puhumalla asiasta, johon kaipaat muutosta. Kiitä lopuksi siitä, mikä tässä keskustelussa oli sinulle hyödyllistä.

Terveisin Päivi Stelin-Valkama