Olenko unelmahommissa tutkijana yliopistolla?

Kerroin viime viikolla blogissa Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mitä rakastat-kirjasta. Se oli todella innostavaa ja inspiroivaa luettavaa, ja niinpä rupesinkin pohtimaan sen pohjalta mikä olisi minun unelmatyöni ja kuinka hyvin nykyinen työni vastaa haaveitani. Olen koulutukseltani filosofian maisteri biokemian alalta, ja nykyään teen tutkimustyötä väitöskirjaa varten solubiologian ja molekyläärilääketieteen alalla. Ensi vuonna minusta pitäisi näillä näkymin tulla filosofian tohtori.

Kuva: Unsplash.com
Kuva: Unsplash.com

Olen siis hyvin akateeminen ihminen ja työni yliopistolla on hyvin erilaista kuin mitä se olisi yrityksessä. Saan nauttia niin sanotusta akateemisesta vapaudesta niin työn suunnittelun kuin tutkimuskohteidenkin puolesta. Käytännössä se tarkoittaa sitä että olen itse itselleni vastuussa siitä että työ tulee tehtyä (eli käytännössä tällä alalla kaikki työskentelevät VÄHINTÄÄN tarpeeksi) ja voin tehdä ns. perustutkimusta, eli selvittää sellaisia kysymyksiä, jotka eivät tarjoa suoraa rahallista arvoa, kuten vaikka uuden lääkkeen kehittäminen. Yritykset eivät voi juuri selvittää miksi jokin toimii näin, vaikka se olisikin mielenkiintoista ja saattaisi pitkässä juoksussa päätyä esimerkiksi uuden lääkkeen kehittämiseen. Yritysken on tehtävä voittoa ja niinpä ne antavatkin muiden tutkia perusasioita.

Kuva: Unsplash.com
Kuva: Unsplash.com

Tutkijuus – vapautta ja vastuuta

Tutkijan työssä on paljon sellaista mitä rakastan. Minulla on jatkuva tarve oppia ymmärtämään miksi kehossa tapahtuu jotain tietyllä tavalla ja miksi se toimii niin kuin toimii – mikä on sen kaiken takana? Uppoudun mieleelläni monimutkaisiin syy-seuraus-verkostoihin, ja matkan varrella törmään uusiin, mielenkiintoisiin kysymyksiin, jotka vain odottavat että joku ratkaisisi ne. On myös äärimmäisen motivaa tietää että minun työni voi tulevaisuudessa edes auttaa ja mahdollistaa jonkun sairauden uuden, tehokkaamman diagnosointitavan tai tehokkaan hoitovaihtoehdon, jolla helpotetaan päivittäistä elämää tai pelastetaan ihmishenkiä. Työtekoon vaikuttaa kuitenkin myös työympäristö ja työolot, eikä yliopisto valitettavasti ole mielestäni kovinkaan palkitseva tai motivoiva työnantaja (juuri tälläkin hetkellä on käynnissä Helsingin yliopistosta käsin lakkoillaan). Palkkataso pysyy pienenä tai maltillisena vaikka olisi korkea koulutus tohtoriksi saakka, ja vakinainen työsopimus löytyy lähinnä muutamalle prosentille, jotka pääsevät yliopisto-opettajiksi. Muut tutkijat elävät jatkuvasti parin vuoden pätkäsopimuksilla ja apurahoilla täyttäen jatkuvasti uusia apurahahakemuksia.

Onnellinen apurahansaaja
Onnellinen apurahansaaja

Monien pitää myös olla valmiita muuttamaan työsopimusten välissä, eli parin vuoden välein, eikä vain kaupungista toiseen vaan maasta toiseen. Se on helppoa jos elää yksin, mutta puoliso ja lapset mutkistavat asiaa. Ja jos kumpikin pariskunnan osapuoli on urastaan innoissaan ja haluaa panostaa siihen eikä vain lastenhoitoon tai kotirouvailuun/-mieheilyyn, rupeaa miettimään minkälaiset työt kummallakin pitäisi olla että se onnistuu.

Kuva: Unsplash.com
Kuva: Unsplash.com

Kuten mainitsinkin, yliopistolla työskentelyn suurimpiin etuihin kuuluu akateeminen vapaus – tutkija voi keskittyä yleishyödylliseen perustutkimukseen rahaa tuottavan lääkkeen kehittämisen sijaan. Tuttuni lääketeollisuudesta ovat kertoneet, kuinka lääkekehityksen alkuvaiheessa näytti siltä että he löysivätkin verenpainelääkkeen sijaan molekyylin, joka olisi ollut mahdollisesti hieno lääke harvinaiseen sairauteen, joka on vain yhdellä miljoonasta, mutta sellaisen lääkkeen kehittäminen ei ole lääkeyhtiölle kannattavaa, joten se lopetettiin. Lääkekehitys vie 10-15 vuotta ja maksaa mielettömiä summia, joten lääkeyhtiöiden rahasampoja ovat sellaiset sairaudet, jota sairastavat monet ihmiset ja etenkin länsimaissa, missä ihmisillä on varaa maksaa lääkkeistään. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joka on käytännössä hävitetty Euroopasta, mutta Afrikassase on edelleen riesa. Se ei kuitenkaankuulu lääkeyhtiöiden suurimpiin intressiin, sillä eihän köyhillä olisi varaa maksaa siitä – niinpä tuberkuloositutkimusta rahoittavatkin hyväntekeväisyyssäätiöt.

Kuva: Unsplash.com
Kuva: Unsplash.com

Pähkinänkuoressa: pidän tutkimuksesta ja haluaisin sitä kautta olla mukana kehittämässä ja parantamassa sairauksien diagnosointia ja hoitoa, mutta yliopistosta työpaikkana en olekaan niin varma. Pitkiä päiviä, suuri sitoutuminen, ja vähän siitä saa takaisin. Akateeminen tutkimus sopii parhaiten niille, joilla on palava kutsumus solutason mysteerien selvittämiseen. Voi olla että minun intressini ja ominaisuuteni taipuvat loppupeleissä paremmin kaupallisempaan maailmaan. Luvassa on siis paljon itsetutkiskelua ennen kuin tiedän jatkuuko akateeminen urani väitöskirjan valmistuttua. 😉

Lisää työ- ja ura-aiheisia kirjoituksia:

Unelmahommissa-kirja saa innostumaan
Tiedeartikkelin julkaiseminen – pitkä ja kivinen tie

Elämää tiedenaisena
Saako naisella olla kunnianhimoa?

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *