Voihan jetlag!

Kisoista alkaa nyt olemaan viikon päivät, ja maanantaina pamahdettiin lentokoneella takaisin Suomen kamaralle. Kerkesin jo tiistaina tuulettaa vedettyäni hirsiä täysin kanttuvei kymmenisen tuntia, että tulipa jetlag taltutettua tällä kertaa helpolla. Voi kuinka väärässä olinkaan. Nyt on pyöritty hereillä keskellä yötä, vaikka iltaisin olo on iltaisin ollut kuin olisi juonut oluen (tai kuusi) väsymyksen takia, heh. Ainakin on nauru raikanut, ja muutenkin, kenelle tulee ensimmäisenä television vakavamielisestä ajankohtaisohjelmassa keskusteltavasta luokkasodasta mieleen ensimmäisenä ala-asteella harrastettu kumisota. Nähtävästi minulle. Eilen korttipelipöytään istuessani huudahdin, että nyt pelataan kaverit Herttaa. Vintillä kuitenkin löi sen verran tyhjää, että minulle jouduttiin kertaamaan suosikkikorttipelini säännöt, vaikka kyseistä peliä olen pelannut jo natiaisesta asti satoja kertoja. Erittäin hämmentävää.
Vaikka tuo Jenkkilän reissu oli todella huikea, niin onhan se aina ihana päästä omaan kotiin. Oma keittiö, oma kahvinkeitin, oma sauvasekoitin, omat smoothiet, oma sänky ja omat päivärutiinit. Kilpailuiden jälkeen on aina ihana päästä häärimään keittiössä, kun pääsee laajentamaan omia makumaailmojaan, vaikka toisinaan aika rennon soveltaen kilpailupreppejäni olen ravinnon osalta suorittanut. Ehkä parasta on ollut kylmäsavulohi ruisleivän ja sulatejuuston kanssa. On onnea olla suomalainen.


Alkuviikosta pyöräytin lähinnä pari rentoa aerobista treeniä, ja keskiviikkona pääsinkin porukoiden luokse saavuttuani suksimaan oikein olan takaa. Suunnitelmissa oli vetäistä sellainen kevyt viitosen lenkki, kun en ollut tänä enkä edellisenä talvena sivakoimaan päässyt. En muistanutkaan kuinka leppoista ja mukavaa touhua tuo raittiissa talvi-ilmassa kiitely olikaan, ja aika kovalla kyydillä lykin luistelusuksilla loppupeleissä eteenpäin. Siinä vauhdin hurmassa tulikin päädyttyä vähän pidemmälle lenkille osittain tarkoituksella, mutta siinä vaiheessa kun huomasin puuskuttavani samassa ylämäessä jo toistamiseen, eikä olematon suuntavaistoni hahmottanut laisinkaan, missä vaiheessa lenkkiä ollaan puhumattakaan pääsystä takaisin autolle, alkoi jo vähän takaraivossa huolettamaan. Uskaliaana suksituristina päädyinkin pariin otteeseen kyselemään vastaantulleilta hiihtosankareilta opastusta takaisin Killerin parkkipaikalle. Äimäily tuotti tulosta ja loppupeleissä sen mukavan endorfiiniryöpynkin. Mitä tästä opimme? Älä jätä teknologiaa autoon, sillä GPS voi tulla tarpeeseen yllättävissäkin tilanteissa.
Monille tuntuu jääneen hiihdosta karmaisevan kipeät muistot ala-asteen liikuntatunneilta. Hiihtohan on hyvin pitkälle välineurheilua, ja Kekkosen aikaisilla ja huonosti huolletuilla kamineilla ei varmasti suksi kirjaimellisestikaan luista tai vaihtoehtoisesti lipsuu niin, että ketuttaa. Toisaalta kukapa nyt kalliita vehkeitä hankkisi jälkikasvulleen paria liikuntatuntia varten, joten lopputulema on vähintäänkin ymmärrettävää. Onneksi äiskäni on ollut suoranainen hiihtointoilija, ja itse olen äitini perässä laduille jo pienenä eksynyt oikeaoppisesti voidelluilla välineillä. Lisäksi tarpeeksi maalta kun on kotoisin, niin suksillahan tuli päästyä latuja pitkin ala-asteella koulun pihaan asti näppärästi, ja koulun luokkien väliset hiihtotaulukot houkuttelevine palkintoineen kannustivat suksimaan extramatkoja harva se päivä.

Eilen kävin kuitenkin pyöräyttämässä ensimmäisen oikean salitreenin kisojen jälkeen. Selkää ja hauista tuli pumpattua, ja pienestä iltauneliaisuudesta huolimatta homma luisti kuin rasvattu. Tästä se taas lähtee, matka kohti seuraavaa etappia urheilun saralla! Reissuraporttiakin tuolta Columbuksen kisareissulta voisin tuikata tänne tulille tuota pikaa, joten stay tuned!
xoxo,
Piia