KUN ELÄMÄ HEITTÄÄ YMPÄRI

Tämä teksti on ehkä jotain muuta, mitä blogissani on pääsääntöisesti totuttu näkemään. Koska minäkin olen vain ihminen, vaikka monesti jostain syystä minun oletetaan olevan jotenkin superihminen, joka jaksaa kaiken läpi, ja kenen elämä on helppoa ja onnellisuus sekä arjen vaivattomuus on itsestäänselvyys.

Aina elämään ei voi luottaa, ja kun tämän sisäistää käytännön kautta, on se aika pelottavaa. Varsinkin, jos matto on vedetty alta eri suunnista monesti aiemminkin, niin usko on kovilla. Kulunut kesä on ollut raskas. Niin raskas, ettei sitä pysty edes sanoiksi pukemaan. Paljon raskaita asioita tätäkin kesää ennen on tullut läpi käytyä, ja monesti on pitänyt näistä kirjoittaa, mutta on vain jäänyt. Syystä tai toisesta.

Tästäkin kesästä joskus ehkä kirjoitan. Ehkä en. Se jää nähtäväksi, vaikka enitenhän se vituttaa, että jännästi kaikesta vihjaillaan, muttei voida kuitenkaan kertoa. Tuntuisi tällä hetkellä kuitenkin feikatulta, epäaidolta ja täysin tarpeettomien kulissien ylläpitämiseltä, jos en edes jotain kirjoittaisi, mutta silti jonkin sortin yksityisyyttä tarvitsen asioiden selkeyttämiseksi omassa päässä. Ja kun ei se elämä ole pelkkää ihanaa. Kenelläkään meistä.

Välillä se elämä voi olla sitä, että heräät painajaisunesta keskellä yötä täyden paniikin vallassa, ja tajuat, ettei se ollutkaan unta. Ja heräät uuteen päivään, jossa kaikki on niinkuin ennenkin, muttei kuitenkaan mikään ole. Se on aika kova mindfuck, kun se mindfuck on oma elämä.

”Kaikelle on tarkoituksensa”

Näin sanotaan. Joskus kuitenkin ihan totta mitään syvempää tarkoitusta ei välttämättä ole, vaikka siihen tarttuminen houkuttaisi ja tuntuisi helpottavalta. Tähän en usko, jos ihan rehellinen olen. Joskus vain todella paskoja asioita tapahtuu. Eikä niille voi mitään, ja ne jättävät ihmiseen jälkensä. Pysyvästi.

Asiat on kuitenkin käytävä läpi ja käsiteltävä, että voi päästä eteenpäin. Sitä tässä on nyt tehty, ja tullaan tekemään. Asioiden ääneen sanominen ja puhuminen auttaa kyllä kummasti käsittelyssä ja vaikealla hetkellä, vaikka toisen ihmisen vaikeat tilanteet voivat pelottaa monia. En ymmärrä, miksi kaikesta on totuttu aina vaikenemaan. Kuvitellaan, että on parempi olla hiljaa, ettei kenellekään tule paha mieli tai kyynel silmään. Ei asiat kuitenkaan kaikkoa sillä, että ollaan kuin ei olisi, vaikka uskomus tämän pohjalla on hyvä.

Toisaalta joka tilanteessa suunsa avaaminen ei tuota tulosta. Kun saat vastineeksi ainoastaan positiivisuutta uhkuvia tsemppilauseita, kliseitä yli laidan valuttavia aforismeja ja kehotuksia jatkaa nokka pystyssä nopeasti eteenpäin, niin pahimmassa tapauksessa ne vetävät vain enemmän alaspäin. Koettu on. Eikä koskaan ole toiminut.

Kaikella rakkaudella, hyväähän niillä tarkoitetaan, mutta kuunteleminen tai edes yritys ymmärtää (vaikkei ymmärtäisikään) olisi paljon arvokkaampaa kuin ohjeet, miten pitäisi jatkaa. Tässä tehokkuutta painottavassa yhteiskunnassa kun asiat pitäisi käsitellä nopeasti, pistää laastari päälle, siirtyä vauhdilla eteenpäin ja jatkaa paukuttamista (mielellään vielä positiviisella asenteella). Tottakai eteenpäin on mentävä, mutta miksi tässäkin täytyy olla trendinä ”juosten kustu”.

Neljäksi viikoksi olen joutunut pysähtymään, mutta nyt on ehkä hiljalleen otettava askeleita eteenpäin. Samaan aikaan ajakseni ovat jo selkiytyneet, mutta toisaalta ne ovat aivan sekaisin. Kaikkea tapahtunutta en vielä ymmärrä enkä käsitä. Kaikki ei ole tiedossa. Kaikkeen ei koskaan välttämättä edes tule vastauksia, ja tiettyjä vastauksia ei toivottavasti koskaan tulekaan.

Elämässä on kuitenkin niin paljon kaunista. Paljon hyvää. Nyt yritän rohkeasti tarttua ja uskoa tähän. Koska monesta asiasta saan olla aivan helvetin kiitollinen. Pahimpien aikojen yli juuri niiden vuoksi jaksaa selvitä, vaikkei jaksaisi. Ja siksi, että joskus on tulossa jotain parempaa.

LUE MYÖS:

Surkeat kesäkelit – 33 x tekemistä sadepäiville!

MUUTA:
PROVE-valmennusten startit 2.9.