SURUN JA TRAUMAN JÄÄNTEET & EKA POTKUT – rv 18

Poks! Sieltä nuin vaan posahti maanantaina raskausviikko 19 käyntiin uuden viikon merkeissä. Mun piti tänään kirjoitella ensimmäisistä potkuista ja mieltä lämmittävistä ultrauutisista eli 18. raskausviikkon kuulumisia. Vähän myös höpötellä huolettomia raskausoireista ja työkuvioista, ja näillä kaikilla mä tekstin aloitinkin. Sitten valui taas aika pitkälti syvempien asioiden pariin, kun monet muistot ja tunteet lähtivät vyörymään mieleen.

Ensimmäiset “potkut”: Check!

Viikko taaksepäin maanantaina salitreenin lopussa suorittaessani kehonhuolto-operaatiota lattianpintaan kiinni liimautuneena jäi fokus kohdelihaksen venytyksestä puolitiehen. Jotain tapahtuu alavatsalla. Ei, se ei ole suolen kuplintaa. Ei, se ei ole elohiiri. Joku tökkii. Ja useamman kerran putkeen rummuttaen.

Seuraavana päivänä kylkimakuullani pötkötellesäni keskeytyi kyllä keskustelu, kun samaan kohtaan osui yksi ainut pieni töytäisy. Kuin joku olisi sormella tökännyt kevyesti sisältä päin. Ihan kuten edellisenä päivänä, mutta vain kertapökkäisyllä. Ja loppuviikosta sain myös tuntea vastaavan tökkäisyn, mutta muuten on ollut melko rauhallista. Ajattelin, että saan odotella näitä vielä hetken aikaa, sillä istukka on tässä(kin) raskaudessa etuseinämässä vaimentamassa jytinää ja liikettä. Mutta vitsi miten hämmentävää. Ja upeaa. Eipä mene varmaan kauaakaan, kun taotaan sitten jo entistä kovemmalla draivilla, ja pääsee daddy-mieskin näitä tunnustelemaan.

Ultraa pukkaa. Kuudennetta kertaa.

Jos naamaa pystyi kääntämään vielä maireampaan hymyyn, niin sen toteutui vielä saamallani ylläripuhelinsoitolla. Rimpautus tuli yksityiseltä lääkäriasemalta, jossa olen käyny gynellä ja nyt yhdessä alkuraskauden ultrassa sekä yhdellä “stressinlievennyskäynnillä” (okei, rehellisyyden nimissä termi paniikkikäynti kuvaa tätä osuvammin). Mestoille olivat saapuneet uudet ja tuliterät ultramasiinat, ja tuo luottolääkärini nyt kaipaili pidemmällä raskaana olevia naisia “harjoittelukappaleiksi” laitteen koeajoa varten. Yli parin huntin arvoinen ilmainen ultraäänitutkimus, not bad!

Toisaalta, menee jo melkein rutiinilla, sillä onhan tämä jo kuudes ultra tässä raskaudessa, mutta en pistä pahakseni. Alkaa viimein ultraääniin liittyvät pakokauhun ja pelonsekaiset väristykset hälvenemään, kun on tarpeeksi saanut positiivisia kokemuksia edellisten traumaattisten kokemusten ja muistojen päälle.

Nyt ensimmäistä kertaa on oikeasti kohtuu huoleton fiilis painella tsekkailemaan, mitä bebelle kuuluu, vaikka välähtäähän ne ikävät mahdollisuudet edelleen takaraivossa. Ei siitä vaan taida yli päästä. Varsinkin, kun juuri tätä tekstiä kirjoittaessani sain tietooni järkyttävän ikäviä uutisia ultratunnelmista aivan toisaalta.

Voi elämä, väsymys ja yrittäjyys

Jessus. Kolme viidestä arkipäivästä alkoi viime viikolla aivan pommiyöunien jäljiltä. Yleensä simahdan sänkyyn pääsääntöisesti kuin iskusta, mutta 4-5 tunnin päästä löydän itseni vällyjen välistä totaalisen hereillä ja turhautuneena, koska uni ei vaan osu uudestaan palloon. Sitten on näitä harvempia satunnaisia öitä, jolloin en sitten nukahda, ja uni iskee vasta neljän jälkeen aamuyöllä.

Sitä sanotaan, että keho alkaa valmistelemaan äitiä lapsen saapumiseen. Pitkään ajattelin, että H.V. evoluutio, ja ei tätä koulua olisi tarvinnut aloittaa molemmissa raskauksissa vielä 7. viikolta lähtien. Mutta. Nyt on pakko myöntää, että tämä valmistelu on ehkä opettanut ainakin kasapäin lisää joustavuutta ja tärkeimpien asioiden priorisointia (lue: oman ja tuon sintin hyvinvointi).

Tämän yrittäjän työrytmi (ja elämän rytmi) on uniongelmien ja väsymyksen vuoksi saanut ihan uuden muodon, koska on vain pakko ollut mennä sen mukaan, miten saan nukuttua ja pysyn hereillä tai lähinnä toimintakykyisenä (thank god, tämä yrittäjyyden joustavuus tämän mahdollistaa). Viimeisetkin rippeet yhteiskunnan normien luomista raameista “miten ja monelta työtä kuuluisi tehdä” ovat kyllä murenneet. Vaikka olen tämän jo pitkään tiennytkin ja arjessa hyvin paljon joustoa toteuttanutkin, niin tämän sisäistäminen ihan kiviporalla luihin ja ytimiin tunkien, on tehnyt henkisesti höpöä.

Kun pelko ja ahdistus väistyy alitajunnasta

Nyt viikonloppuna oivalsin, että nyt olen saanut yhä enemmän rauhaa kaiken tapahtuneen ja mullistusten kanssa. Ja huomannut, että tältä raskaus voi myös tuntua. Että ei tarvitse elää pelossa ja vuoristoradassa edes joka viikko. Että on mahdollista olla rauhallisin mielin ilman, että mieli joutuu kohtaamaan koko ajan uutta pelkoa, ahdistusta, ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja epävarmuutta.

Huomasin tämän tietynlaisen rauhan myös ihan siitä, että pystyin ensimmäistä kertaa katsomaan Prismassa kärryissä nököttävää pientä lasta ilman, että tunsin minkäänlaista väristystä mihinkään suuntaan. Pystyin katsomaan ja ajattelemaan tahtomattani ja neutraalisti, että onpa suloinen pieni lapsi. En kokenut pienintäkään ahdistuksen pistoa siitä, että tuollaista meillä ei ole, vaikka olisi pitänyt. En kokenut ulkopuolisuuden, vääryyden, epäreiluuden, elämän julmuuden, sisimpää tuhoavan kateuden, kelpaamattomuuden tai ahdistuksen pienintäkään pistoa. Tajusin sen vasta, kun tilanne oli mennyt ohitse. Se oli valtava voitto.

En ole tästä ääneen puhunutkaan aiemmin, mutta mulle on ollut tässä raskaudessa iso etappi se, että olen ylipäätään pystynyt kohtaamaan muita vauvoja tai raskaana olevia äitejä. Kerran olen pitänyt tämän raskauden aikana vauvaa sylissäkin, ja se oli itselleni tosi merkittävä juttu. Ja kun vielä ensimmäisen kolmanneksen aikana huomasin ahdistuvani edelleen suuresti somessa silmille lävähtävistä ihanan huolettomista raskausilmoituksista, mutta tämänkin olen huomannut viimein väistyneen.

Itsehän jouduin työstämään meidän omankin “raskausuutisen” otsikkoakin todella pitkään. En voinut kirjoittaa otsikoksi, että “1+1=3” tai että “meille tulee vauva”. En vaan voinut. Koska en pystynyt siihen täysin luottamaan, vaikka tavallaan siihen uskoin.

Olen saanut itseni takaisin

Samaan aikaan olen tuntenut ihan järjetöntä kiitollisuutta siitä tilanteesta, missä nyt olemme. Koska kaikilla ei asiat ole näinkään hyvin lapsien siunaantumisen kanssa. Vaikka en sitten tiedä, voiko sanoa, että meillä asiat olisivat menneet missä mittakaavassa “hyvin”. Kaikki on silti suhteellista.

Olen myös saanut kuulla useamman kerran viime(kin) viikolla mieheltäni, että kuinka ihana on ollut saada mut takaisin. Ja kyllä. Menetin tosissani itseni viime kesän lopulla, ja olin kadoksissa pitkän ajanjakson. Olin täysin vedoton, synkkä ja iloton. Paikoittain pääsin tätä hetkeksi pakoon, mutta paluu sysimustaan oli aina todellinen. Tunnin, parin tai päivän jälkeen.

Vihasin kehoani, joka petti minut. Se kasvatti sisällään poikalapsen, joka ei olisi pystynyt elämään. Tunsin oloni arvottomaksi. Tunsin kehoni arvottomaksi. Tunsin olevani roskaa, hyödytön. Kelpaamaton naiseksi ja myös osaksi yhteiskuntaa. Kun syntyvyyskin piti kuulemma Suomessa saada nousuun, ja toitotettiin korkeasti koulutettujen naisten lykkäävän lapsensaantia entistä pidemmälle. Ennen en olisi viis veisannut mistään tilastoista, mutta tähän tilastoon liukuminen alkoi ahdistamaan ihan järjettömästi. Ahdisti muutenkin. Näin vaan entistä mustempaa. Silmissä sumeni surusta. Pelkäsin kaikkea. Valuin vaan pienemmäksi ja heikommaksi.

Ja niin vain pienin askelin onnistuin rakentamaan itseni sirpaleista uudestaan. Ja näinkin pian.

Hurja matka kokonaisuudessaan

Mulla ihan rehellisesti oli viikonloppuna ensimmäistä kertaa voimia puoleen vuoteen siivota kotona. Kaukana se on vielä “pesänrakennusvietistä” ja muista ihanista raskaushömpistä, mutta se oli iso askel itselleni. En valehtele yhtään, että kaikki tämä on jäänyt mieheni harteille viime heinäkuusta alkaen. Tuntuu pahalta, koska hän on joutunut kannattelemaan minua ja meidän elämäämme niin paljon sen lisäksi, että oma suru ja henkinen taakka on ollut harteilla. Mutta jonkun on kai täytynyt.

Nyt sitä vasta itsellekin alkaa valkenemaan selkeämmin koko matka. Luulin sen helpottaneen jo marraskuun lopulla, mutta ei. Tämähän on ollut ihan älytöntä vuoristorataa ja taistelua aikalailla tämän kuun alkuun asti. Ehkä myöhemmin taas katson matkaa eri tavalla, ja totean, että eipä se loppunut tähänkään. Ja tiedän ettei se ole loppunut, vaan työstäminen jatkuu edelleen ja monenlaista menetyksen ja trauman värittämää asiaa on vielä kohdattavana. Nyt vaan alkaa helpottamaan uudella tapaa.

Itkuja, ahdistusta, tunnemyrskyä ja ulkopuolisuuden tunnetta on ihan taatusti luvassa jatkossakin (ja jos ei ole, niin voin yllättyä positiivisesti). Mutta uskon sen tulevan koko ajan helpommaksi, ja pääsen antautumaan koko ajan enemmän sille kaikelle kauniille ja huolettomammalle. Enkä edes näe tätä käsittelyä ja ikävien tunteiden kohtaamista huonona asiana, vaan sen avulla voin tehdä koko ajan enemmän tilaa kaikelle keveämmälle. Ja pitämään myös pienen poikamme muiston lähellä meitä.

Jokainen raskaus, äiti ja isä on uniikki

Mun piti höpistä tässä postauksessa myös siitä, että aika hurrrrjan paljon olen saanut oletuksia, vinkkejä, neuvoja, sanoituksia, faktamuotoon esitettyjä olettamuksia, ennusteita ja näkemyksiä, miten tämä loppuraskaus (ja jopa meidän perheen vauvavuosi tunnemaailmaa ja toimintamalleja myöten) tulee minulla menemään. Kuten ehkä moni voi tästäkin tekstistä huomata, että raskaudet voivat olla hyvin erilaisia tunnemaailmaa, taustoja ja olosuhteita (ja miljoonaa muuta yksilöllistä tekijää) myöten.

Siksi toivoisin, ettei liikaa sanoitettaisi toisten raskauksia, siihen liittyviä tunteita, tulevassa olevia kokemuksia ja vauvavuosia. Me äidit, isät ja perheet kun olemme kaikki hyvin yksilöllisiä, ja olemme sellaisia olleet ennen lapsen tuloakin. Olemme todella erilaisia niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja olisi hienoa, jos tämän kaikki sisäistäisivät.

Vaikka näillä tarkoitetaankin ihan taatusti vain ja ainoastaan hyvää, niin ne voivat vain lisätä ahdistusta ja sekoittaa yhä enemmän äitien ja isien päitä.  Kun näkemykset ja oletukset ovat vielä keskenäänkin ihan hurjan ristiriitaisia. Kokemuksia on aivan mahtava kuulla, ja on ihan järjettömän hienoa, että näitä jaetaan. Jo pelkästään näiden avulla äidit ja isät voivat poimia ajatuksia, näkemyksiä ja vinkkejä, jotka voisivat mahdollisesti auttaa heitä ja sopia juuri heidän palettiinsa. Kunhan niihin ei sisällytetä oletuksia, että asiat menisivät samalla tavalla kuin on itsellä mennyt, tai että muiden kannattasi ehdottomasti toimia samoin.

Vanhemmuuden lokeroon mahtuu niin monta erilaista upeaa muotoa, joka ei kata sisälleen vain yhtä ainutta kokemusmaailmaa. Yhden kokemus äitiydestä, raskaudesta ja vauvavuodesta voi olla aivan erilainen kuin toisen. Niissä eivät toistu automaattisesti täsmälleen samanlaiset tunteet, fyysiset muutokset, ajatusmaailman murrokset tai haasteet. Kuten voi moni ehkä tästä tekstistäkin huomata.

Aimn-crop paita: *TÄÄLTÄ
Saumattomat trikoot: Adidas

Annetaanhan siis kaikille rauha muodostaa juuri omanlainen äidin ja isän identiteettinsä. Annetaan kaikille rauha kokea raskaus ja vauvaan tutustuminen ihan omanlaisena kokemuksenaan ilman ennakkoon värittämistä ja sanoittamista. Mä en ainakaan edes halua tietää, mitä tulevan pitää ja millaiselta kaikki tulee tuntumaan.

Koska eihän sitä kukaan voi meille ennustaa tai etukäteen määrittää, ja niin monta erilaista tarinaa ja matkaa äitiyteen ja vanhemmuuteen olen nähnyt vierestä käsin seurattuna. Kovinkaan moni ei ole mennyt sitä kaavaa, josta minuakin on jo “varoiteltu” ja minulle on povattu. Katsotaan millainen meidän tiemme on tästä eteenpäin, ja onhan se matka tähänkin pisteeseen ollut aivan hurjan erilainen kuin suurimmalla osalla. Siksi haluan kulkea meidän näköisemme matkan tästäkin eteenpäin. <3

Oman näköistä viikon alkua!

LUE MYÖS:
Surusta ja ikävästä

EDELLINEN JUTTUNI:
Kylpyhuoneremontti – Ennen ja jälkeen

VALMENNUKSET:
Prove by Piia-valmennukset