Arnold International – part 3

Tässä tarjolla kolmas ja viimeinen osa Arnold International – kilpailureissustani. Mikäli missasit aiemmat kertomukset, niin voit lukea ne alla olevista linkeistä pohjustukseksi:
Arnold International – osa 1
Arnold International – osa 2

Fysiikkakierroksen jälkeen oli aika palata takaisin ottamaan tarvittua lepiä hotellihuoneeseen ja tankkaamaan kohti illan vaparia. Hotellilla oli useita tuntia aikaa latautua ja pötkötellä, ja olikin ihan mukava ottaa kaikessa rauhassa aikaa itselle kaiken sen hulinan keskellä. Päivä tuntui äärimmäisen pitkältä, sillä alkukilpailu käytiin jo kello 11 aamupäivällä ja vapaaohjelmat starttasivat vasta puoli yhdeksältä illalla päälavalla. Lavatestausta varten meidän kuitenkin tuli olla jo paikalla hyvissä ajoin puoli viiden maissa, joten takatiloissa tuli vietettyä hyvä tovi.
Lavan puitteet olivat todella upeat ja viimeistellyt. Lava oli kuitenkin vaparia ajatellen hieman pienempi, johon olin tottunut, ja vaparilikkojen kanssa hieman päiviteltiin alustan liukkautta ja maton kupruisuutta. Muuten alusta tuntui passelilta, ja nuo rakennetut lavat ovat aina mukavan joustavia ja keholle armollisia kivikovien teatterinäyttämöiden puulattioiden sijaan. Takaosa lavasta oli puolikaaren muotoinen, joka söi omaa koreografiaani ajatellen hieman tilaa ohjelman alkua ajatellen, mutta tietääpähän jatkossa koreografian tilankäyttöä suunnitellessa varautua vastaavaan, mikäli (tai kun) kyseiselle lavalle tulevaisuudessa uudelleen päädytään.

Lavatestauksen jälkeen oli luvassa tuntikausien puutuminen ja odottelu, sillä vapaaohjelmat oli sijoitettu illan finaalishown loppupuolelle. Tässä oli hyvin aikaa vaihtaa ajatuksia muiden lajikavereiden ja kohtalotovereiden kesken, vaikka kaikkia näytti väsyttävän pitkään jatkunut kisapäivä jo melkoisesti. Pukuhuoneessa lojuessani ja aikaa tappaessani Ryall nykäisi hihasta kuiskaten: “Pssst you have to see this.”
Seuratessani tätä Barbadoksen auringon paistetta näin edessäni takatilojen käytävälle kannetut mehevät valikoimat pitsaa, hampurilaisia, suklaata, keksejä, muffinseja ja hedelmiä. Sniikattiin Oksanan ja Ryallin kanssa valmiiksi parhaimmat päältä valmiiksi odottamaan vaparin jälkimaininkeja, ennen kuin muut kerkesivät hoksata tämän kilpailijoille ja toimitsijoille kohdistetun luontaisedun.

Vaparikierrosta en oikeastaan edes jännittänyt, sillä tiesin hanksaavani homman, kunhan vain pitäisin itseni kasassa enkä lähtisi ylisuorittamaan. Olin sarjassani ensimmäisenä vuorossa, mikä henkisellä puolella on minulle ollut aina helpointa, sillä tällöin ei ehdi kerätä jännitystä odottaessa malttamattomana vuoroaan kuunnellen edeltävien kilpailijoiden musiikkien pauhaamista ja yleisön kovaäänistä kannustusta. Arvostelun kannalta se ei mielestäni välttämättä ole ehkä kaikken otollisin, mutta puolensa kaikella.
Lava oli takaosasta hieman haastavan mallinen omaa koregrafiaani ajatellen, ja jouduin yrittämään tiivistämään ohjelman alkupuolella ollutta volttisarjaa hieman, etten päätyisi täysiä päin lamppuja. No niinhän siinä kävi, että lähes täydellisesti luistaneen alkuosan päätteeksi sarjan viimeinen voltti pyörikin hieman turhan komeasti, ja alastulossa horjahdin railakkaasti perseelleeni. Kuulin koko yleisön kohahtavan yhteen ääneen, jolloin tajusin mokan olleen ihan tarpeeksi kohtalokas. Vedin ohjelman kuitenkin pokerinaamalla tyylikkäästi loppuun asti, vaikka takaraivossa paukkasi tunteiden sekamelska. Tiesin vastaavanlaisen mokan olevan tällä tasolla riittävän kohtalokas, mutta sitä se kilpaurheilu ja elämä loppupeleissä on. Joskus onnistuu, joskus ei.

Vapaaohjelman jälkeen painelin suoraa kyytiä takahuoneeseen vaihtamaan vaparikuteet fysiikkalookiin palkintojen jakoa varten, ja sen verran kiristi pantaa, että aloin tuhoamaan ensiketutukseen suoraa kyytiä takahuoneeseen kantamaani perinteisen herkkukassin sisältöä. Siinä puunasin itseäni koreaksi suoristusrauta toisessa kädessä ja munkki toisessa. Aikamoista tunteiden ristitulta pyöri vintillä, ja toisaalta olin todella helpottunut ja ylpeä itsestäni, mutta toisaalta taas hyvin pettynyt ja jopa häpeissäni. Hoin mielessäni hetkittäin aikamoista litanjaa erinäisiä kirosanoja, mutta ei siinä auttanut muu kuin vetää homma kunnialla pakettiin, ja yrittää ottaa ilo irti viimeisistä hetkistä kisahumusta.
Olen meinaan takahuoneissa nähnyt jos jonkinlaisia tunteenpurkauksia elämäni aikana, että halusin itse ainakin olla ihmisiksi, vaikka kirjaimellisesti perseelleen meni. Onnistuin fiilistelemään setin loppuun asti ja hengailtiinkin itse Schwarzeneggerin kanssa kanssa kylki kyljen verhon takana ennen kärkikuusikon julkistamista Myriamin nappaillessa vieressä selfietä tämän kanssa mukanaan sniikkaamallaan luurilla.

Vaikka tiesin, että keltanokkana ja kisan juniorina näissä karkeloissa ei mitään kärkisijoitusta lähdetä hakemaan, niin kyllähän se kirpaisi, kun oman suorituksensa ryssii vielä vahvimmalla osa-alueellaan. Kisapaikalta vihdoin yli ilta kymmenen jälkeen poistuttuani otin semmoisen vartin verran happea, ja keräsin itseni, että päästiin Jumpan, Minnan ja Suvin kera illan syömingeille ja nauttimaan illan viimeisistä tunneista. Tiesin, että tapahtuneen käsittely vaatii hieman enemmän aikaa, enkä halunnut jäädä itsekseen mököttämään kerran toisella puolella maailmaa hengailtiin. Minnakin valmentajan roolissa minut tuntien tiesi jättää tapahtuneen sillä hetkellä sikseen, ja keskityttiin sinä iltana vain itse asiaan, eli hengailuun ja syömiseen. Haha!
Parin hutilyönnin kautta päädyttiin kuitenkin loppupeleissä hymyissä suin Mäkkärin tiskille, ja tuohon aikaan illasta se oli erittäin passeli vaihtoehto mielikuvituksettomuudestaan huolimatta. Quarter Pounder, ranut ranch-majoneesillä ja Sunday kinuskikastikkeella mahtui vielä takahuoneessa ja auton takapenkillä ruokatorvesta alas tunkemieni pitsapalojen, munkkien ja suklaiden kylkeen vatsalaukkua täyttämään. Varsinaista sikaähkyä ei oikeastaan edes näkynyt, sillä oma shittikiintiö tuli jo tätä ennen täyteen. Herkkukassista jäikin Jumpalle hyvät leftoverit, ja sai siippakin suunsa makeaksi mm. Kouvolan lakuilla ja paikallisilla juustokakuilla.
https://youtu.be/PxSpnTW8vXs
Yllä videopätkä vapaaohjelmasuorituksestani, jonka uskalsin katsoa vasta viikko kilpailujen jälkeen. Kömmähdys ei kyllä näyttänyt todellakaan niin pahalta kuin oletin, mutta yleisön kovaääninen kohahdus (ei kuulu videolla) jätti lavalta aika tuntuvan muistijäljen. Muutoin olen kyllä hemmetin ylpeä lopputulemasta, varsinkin kun sain kyynärsauvat ja kipsin pois toisesta jalastani vasta viisi ja puoli viikkoa ennen kilpailua. Videossa on mukana myös kommenttiraita, jonka ehdoton lempikohtani käheällä äänellä maustettuna on: “Possibly natural because she is Finnish”. Haha! Hyvin veikattu!
Siitä olen tosissani erittäin ylpeä, että olen puhtaana urheilijana päässyt näin pitkälle, ja jopa ränkätty lajini kovimpien ammattiurheilijoiden joukkoon. Sain kilpailureissulla paljon positiivista palautetta naisellisuudestani ja raikkaudestani, josta haluan pitää myös jatkossa kiinni. Kirjoittelen tässä lähipäivinä vielä hieman wrap uppia skaban jälkifiiliksistä, sekä mitä reissusta jäi käteen, joten pysykäähän linjoilla!
xoxo,
Piia