MITÄ EHTIIKÄÄN TAPAHTUA 13 VUODEN PARISUHTEESSA?

Tällä viikolla rapsahti 13 vuotta yhteistä menoa plakkariin. Tämän aikanahan on luonnollisesti kerennyt tapahtua yhtä jos toistakin. Kun kesken kasvuisina lukiolaisina ollaan päädytty yhteen, niin onhan siinä ollut aika moinen matka jo tähän asti kuljettavana. Ja ihan sairaan hassua ajatella, että tuosta ylläolevasta kuvasta on nyt 10 vuotta. 🙈

Joskus oltiin ihan teinejä

16-vuotiaana nuorena ja innokkaana urheiluseura-aktiivina kun tuota telinevoimistelijaa soittelin ja pyytelin seuralle akrobatiavalmentajaksi, niin saattoi olla oma lehmä ojassa. Vaikka lähtihän tytöillä voltit pyörimään, kun ei enää päästetty ihan helpolla. Ihan hullua tosiaan miettiä, että ollaan jo seurusteltu silloin, kun olen tanssinut wanhojen tanssit (toki parinani hän ei toiminut, mutta kuskasi kotiin jatkoilta yön pikkutunteina), viskonut penkkarirenkan lavalta karkkia Jyväskylän kävelykaduille ja rellestänyt abiristeilyllä (ihan kunnolla). Heh.

Elettiin aikaa, jolloin molemmat asuttiin vielä “kotona” ja oli hauskaa, kun Johanneksella oli täysi-ikäisenä ajokortti, ja päästiin hakemaan perjantaisin Lidlistä kirjaimellisesti säkillinen mättöä, joka tuhottiin sohvalla katsoen Frendejä DVD-boksilta. Iltaisin nukkumaan mennessä kuunneltiin iPodilta (Jonnet ei muista) jaetuilla nappikuulokkeilla klassikoita ja opin fiilistelemään mm. Queenin tuotantoa. Eleltiin tosiaan aikaa ennen iPhoneja (selfietkin otettiin pääosin digikameralla), ja Johanneksella oli kännykkänä joku HC-nokialainen, jossa herätysäänenä oli Bruce Bringsteenin “Dancing in the Dark”. Jännä mitä asioita jää mieleen. 😀

Wanhat 2008 @ Jyväskylän Hipposhalli

Päätä koristamassa inttisiili ja valkolakki (2009)

Saman katon alle ja uuteen kaupunkiin

Elin inttileskenä abivuoden, ja sitten muutettiin Tampereelle ihan keltanokkina saman katon alle opiskelemaan dippainsseiksi TTY:lle. Itse kun en ollut keksinyt mitään palavaa unelma-ammattia, ja Johanneksella oli jo opiskelupaikka plakkarissa ennen inttiä, niin menin peesissä, koska teekkarihommat kuulosti ihan mukiinmenevältä.

Molemmat toki vaihdettiin linjaa ensimmäisen vuoden jälkeen, koska hutiin meni ekat valinnat. Lopulta riipaistiin paperit ulos pattiarallaa kahdeksan vuoden on-off työstön jälkeen (kun venyttelyn takaraja tuli vastaan), mikä teekkarihommissa on usein tapana. Koska työelämä imaisee mukaansa jo usein ennen valmistumista, ja tulee niitä kuuluisia luovia taukoja, heh.

Jossain vaiheessa yliopistoaikoina Johannes alkoi nostelemaan rautaa, ja oli kuulemma tähtäämässä lihastalkoissa ihan kisalavoille asti. Ehdotteli tuo minullekin vapaaohjelmafitnessiä, kun siinä olisin päässyt pyörittelemään voltteja. Pyörittelin niitä voltteja vielä hetken intohimoisesti kilpacheerleadingin parissa, ja mun tarvitsi löytää tuo laji lopulta ihan itse. Lopulta päädyttiinkin reissaamaan yhdessä ja erikseen pitkin kansainvälisiä kilpakenttiä, ja vitsit mitä muistoja näistä jäikään käteen. Silti tehtiin molemmat aikalailla omaa juttua, eikä oikeastaan koskaan treenattu yhdessä. 😀

Arnold Europe 2014 @ Madrid

Barcelonassa 2015 posket lommollaan ja suoraan lennosta lähtö kisalavoilta

Aikuistumista.

Yliopistoaikoina myös otettiin ja riipaistiin, ja paineltiin Raumalle tekemään kesäduunia teekkarimaisesti paperitehtaalle, ja toisena vuonna oltiinkin sitten samoissa merkeissä Mäntässä. Ollaankin oltu samoissa työpaikoissa aika monen monen monta kertaa, ja jotenkin mutkien kautta ollaan onnistu keplottelemaan toisellekin duunipaikka aina samoista puljuista. Aina vähän kuin puolivahingossa ja tilaisuuksien saattelemana kuin itsestään ajautuen. Eipä tehnyt pahaa vinkkailla avoinaiseen pestiin varmasti hyvää työntekijää.

Nythän pyöritetään yhdessä omaa yritystä, vaikkei tämä ollut alunperin meidän kummankaan tavoitteena. Tai edes unelmana, mutta “nyt kävi näin”, ja olen todella tyytyväinen. Elämä vie joskus hämmentäviin paikkoihin, kun lähtee jonnekin tähtäämään. Ja vaikkei tuntemattomaan heittäytyminen ole kummallekaan meistä ollut ehkä se helpoin ratkaisu, niin loikkia on uskaltanut tehdä pikkaisen turvallisemmalla mielellä, kun on tiennyt, että toisesta saa aina tuen.

Kasuaali hissiselfie 2015, kun iPhonen kamera oli vielä suloinen ja pieni

Kesäjuhlia 2016

Sormuksia, kauppakirjoja ja uutta elämää

Sormus sujahti sormeen vasta toisella yhteisellä vuosikymmennellä, ja papin edessä sanottiin tahdon muutama vuosi taakse päin. Se ei sinänsä tuntunut mitenkään äärimmäisen merkitykselliseltä, sillä eipä noilla vuosilla ja yhteisillä kokemuksilla mittareissa enää virallisuudet syvemmin meitä yhteen nitoneet. Kuten Johannes sanoi, niin tiukempi sitoutumisen paikka oli ostaa jo reilu vuosi aiemmin yhteinen oma asunto.

Perheen perustaminen oli ollut meille molemmille aina oikeastaan itsestäänselvyys. Kuinka helposti se lopulta näyttikään lähteneen aluilleen, kun viimein sille uskallettiin antaa mahdollisuus. Niin helposti ja nopeasti, ettei sitä edes ihan itsekään tahtonut sisäistää. Mutta eihän se lopulta lähtenytkään. Saimme enkelin pilven päälle ja murtuneet sydämet. Tasan vuoden ja yhden päivän päästä tästä tupsahtikin meidän tiimiin vihdoin elävä pieni ihminen. Tyyppi, jota joka päivä saadaan ihmetellä. Että onko jotain noin hienoa voinut tulla meistä kahdesta.

13 vuoteen tosiaan mahtuu kaikenlaista

On tosiaan ihan hullua, että kuinka paljon on keretty kokea näiden 13 vuoden aikana. Siitä, kun on kasvettu huolettomista teineistä ihan oikeiden aikuisten elämään. Kohdattu elämän realiteetit mutta myös päästy nauttimaan elämän upeimmista anneista.

Olipas tämä sutjakan kuuloinen tiivistelmä meidän historiasta. Ehkä vähän liiankin sutjakan kuuloinen, hah. Silleinhän nämä asiat usein somen kulta-aikana tuppaavat näyttäytymään. Ruoho tuntuu olevan aina vihreämpää Insta-nickin toisella puolella, ja niin monta “couples goal”-viestiä mäkin olen saanut, että pakkohan tässä on myös nostaa sekin puoli esiin, ettei meilläkään meno ole 24/7 kepeää ja nauruntäyteistä menoa uutuusjäätelöitä ja energiajuomia testaillen (haha). 😀

Sillä onhan tässä kipuiltu. Hakattu päätä seinään. Kohdattu yhtä jos toistakin. Niin tavattoman upeaa kuin raskaampaakin. Jopa yli kymmenen vuoden takaiset asiat voivat edelleen painaa välillä taakkaana selässä. Sekin on tässä ihan tälläkin viikolla todettu, kun vähän on kaiveltu. Niin on silti kaivauduttu myös toisen kainaloon, ja miten sekin voikaan tuntua aivan yhtä hyvältä kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Sitä myös olen pyöritellyt, että miten tärkeäksi ja rakkaaksi ihmiseksi toinen onkaan voinut muodostua. Kun toinen ei ole pelkkä puoliso. Vaan oikea elämänkumppani. Ja elämäni suurin rakkaus.

Lämpöä uuteen viikkoon!

TSEKKAA MYÖS:
Meidän parisuhteen erikoiset faktat

EDELLINEN JUTTUNI:
Raudanpuute: Check

VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset