12 VUOTTA YHDESSÄ – Miten lähellä olikaan, ettei olisi?

12 vuotta yhdessä. Se tekee 40% elämästäni, joka on kyllä aikamoinen siivu. Tähän heti perään oli pakko laskea, että silloin kun mittariin pamahtaa allekirjoittaneella 34 vuotta, niin voin sanoa kulkeneemme yhdessä puolet elämästäni. Rehellisesti en epäile hetkeäkään, etteikö tämä täyttyisi. En myöskään epäile, etteikö prosenttiosuus kasvaisi vuosi vuodelta ja vuosikymmen vuosikymmeneltä tämän jälkeenkin. Tuntuu ihan helvetin hienolta, että pystyn sanomaan tämän siihen vilpittömästi uskoen.

Elämä on välillä tuulista, mutta tämä parisuhde on niitä harvoja asioita, johon uskallan luottaa sataprosenttisesti. Jos joku meidät erottaa, niin se emme ole me itse. Näin mä haluan uskoa, ja täydellä sydämellä uskonkin. Ja ei. En ole naiivi. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta ihminen tarvitsee sitä naiivia luottoa ja uskoa saavuttaakseen jotain kaunista.

Kun mä 15-vuotiaana lukiota aloittavana keskenkasvuisena likkana sain vihiä tämän kyseisen ihmisen olemassa olosta, en olisi ikinä uskonut, että seuraavalla vuosikymmenellä me kävelemme alttarille ja sanomme toisillemme tahdon. En olisi osannut kuvitellakaan, kuinka elämämme kietoutuvat toisiinsa ja nitoutuvat vuosi vuodelta enemmän yhteen, ja meidän polkumme yhtenisi sattumusten seurauksena jo vuoden päästä tästä.

Alkuun tämä oli vain tuttu naama lukion käytäviltä. Reilu vuosi tästä eteenpäin huomasinkin katselevani tuota naamaa aivan eri silmillä, ja sinnikkään väsytystaktiikan seurauksena samainen lamppu syttyi myös vastapuolessa. Siinä hetkessä tajusin itsekin, että se on menoa nyt. Niinkuin aivan oikeasti. Itselläni kun on ollut aina tapana katsoa asioita aika pitkälle, ja jotenkin vain tuntui siltä, että tässä on kaikki edellytyksen hamaan tappiin asti. Tässä vaiheessa uskallan jo väittää, että saatoin olla nuorena ja hölmönä likkana vahvasti oikeassa.

Kuinka pienestä on ollut kiinni

Olen monesti kuullut meistä puhuttavan täydellisenä parina. Sitä emme todellakaan ole, mutta toisaalta. Me olemme täydelliset näin. En tiedä, mitä olen tehnyt tässä elämässä oikein, että olen saanut jotain näin kestävää ja upeaa käsiini. Toisaalta olen vahvasti sitä mieltä, että olen vain päätynyt oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, koska mielestäni kestävä ja pitkäikäinen parisuhde sekä “sielunkumppanuus” ei ole aina vain tahtotilasta kiinni. Entä jos sitä oikeaa ei vaan osu kohdalle?

Sattuman voima on suuri, ja kuinka lähellä se on voinutkaan alunperin olla, että tämä kaikki olisi voinut jäädä tapahtumatta. Mitä jos olisinkin hakenut eri lukioon? Mitä jos joku aiempi teini-iän ihastus olisikin jommalla kummalla ottanut tuulta alleen? Mitä jos olisin päätynyt eri harrastuksen tai urheilulajin pariin? Mitä jos meidän molempien omat lukioaikaiset kaverit olisivat olleet eri tyyppejä? Mitä jos olisinkin toteuttanut alkuperäisen suunnitelmani vaihtovuodesta lukion kakkosella? Mitä jos olisin viettänyt kesällä 2007 aikaa muualla kuin tietyllä Jyväskylän uimarannalla? Näillä kaikilla on meinaan meidän tarinassamme ollut valtava merkitys.

Koen siis itseni todella onnekkaaksi, sillä onnea ja hyvää sattumaa on meidän tarinamme alkamiseksi vaadittu. Sen jälkeen se on vaatinut toki vaatinut meidän molempien henkistä kasvamista ja yhteen pelaamisen opettelua. Kompromissejä, sinnikyyttä ja tahtoa. Toisen unelmien tukemista ja mielenkiinnonkohteiden kunnioittamista, vaikka ne poikkeaisivat omista, eikä niitä täysin alkuun ymmärtäisikään. Uskoa siihen, että asiat järjestyvät, vaikka kaikki olisi valunut käsien läpi ja elämä olisi näyttänyt kurjimmat puolensa. Luottoa siihen, ettei toinen karkaa mihinkään, vaikkei sillä hetkellä ei pystyisi tarjoamaan toiselle parasta itseään puolisona. Ja tässä me edelleen olemme. Yhdessä ja kliseisesti vahvempana.

Vaikka kyllä. Kerran on ollut lähellä, että olisimme lähteneet eri teille. Se olisi saattanut olla helpompi ratkaisu, mutta helpoimman kautta ei aina saa hyvää ja kestävää. Joskus on vain keksittävä keinot ja yritettävä lujempaa, ja ennenkaikkea: kasvettava ihmisenä ja kommunikoitava enemmän.

Joskus multa eräs lukija kysyi, etteikö mua ahdista ollenkaan ajatus viettää koko elämä saman miehen kanssa. Ehei. Se päinvastoin kuulostaa musta tavattoman kauniilta, upealta ja nimenomaan jännittävän kutkuttavalta yhteiseltä matkalta. Pidän meidän parisuhdetta yhtenä elämäni hienoimmista saavutuksista, ja se on mulle arvokkaampaa kuin mikään titteli, urheilumestaruus tai koulutus.

Kun näen vanhan ja harmaantuneen pariskunnan istumassa kahvilla käsi kädessä, niin en voi olla miettimättä, että tuossa me olemme joskus vuosikymmenten jälkeen. Minä nappailemassa maistiaisia Johanneksen kakkupalasta ja tämä tekemässä pilaa mun kustannuksella. Ihan kuin nytkin.

Avioliitto ei muuttanut mitään

Vajaa kaksi vuotta sitten sanoimme toisillemme “tahdon”. Tämä ei sinänsä muuttanut meidän välillämme mitään. Se ei tehnyt miestä yhtään kestävämpää tai sitoutuneempaa. Se merkittävin sitoutuminen toisiimme oli tehty jo matkan varrella sanomattomana. Hyvällä tapaa itsestäänselvyytenä. Sellaisena, jonka voi vain tuntea ja johon ei tarvita sanoja.

Myötä- ja vastoinkäymisissä olimme jo kulkeneet tätäkin lupausta ennen, ja nämä ovat vain vahvistaneet sitä tunnetta, että tämä on ja kestää. Toki alttarilla seistessäni en myöskään osannut kuvitella, mitä tulevat vajaat kaksi vuotta tulisivat pitäneet sisällään. Se on ollut aika hurjaa menoa se. Niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi pääosin hyvässä.

Yhdessä olemme kokeneet rakkauden. Pakahduttavat onnen hetket. Pelot. Surut. Putoamiset. Sokkona sumussa selviytymiset. Mahtavimmat onnistumiset. Elämän upeat yllätykset. Kädestä pitämiset. Yölliset silitykset. Puolitetut jäätelöpurkit ja aamuiset halaukset.

Jos jostain tässä elämässä olen kiitollinen on se, että olen löytänyt näin hienon ihmisen rinnalleni. Kiitos rakas, kun olet. <3

Pusuja marraskuun loppuun!

LUE MYÖS:
14 x Miten pitää parisuhde kunnossa?

EDELLINEN JUTTUNI:
Lantionnosto – Tekniikka ja tuntuma kuntoon!

VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset