Turvan illuusio karisee

Kirjoitin pitkän postauksen eilisistä todella surullisesta Turussa sattuneesta terroristi-iskusta.  Siitä, kuinka ISISkin tietää, että jostain syystä länsimaisen ihmisen elämä on huomattavasti arvokkaampi oman maan hallitukselle, kuin vastaavasti kehitysmaissa. Deletoin sen. 

Länsimaissa ei aina tarvita isoja pommeja, niin kuin vaikka Egyptissä, jossa ne on vaatineet monen koptiortodoksin hengen tänä vuonna. Täällä pienikin terrorismiteko saa paljon turvattomuudentunnetta aikaan. Vaikka sanotaan, että pelolle ei anneta sijaa, niin ehkä takaraivoon jää pieni pälyily liikkuessa julkisilla paikoilla. Ehkä meidän illuussio siitä, että Suomi on turvallinen paikka, murtuu hieman. Ehkä me havahdutaan hieman katsomaan sitä tosiasiaa silmiin, että mekin olemme sodassa. Sodassa, jota ei voiteta. Ei asein, eikä varsinkaan häshtäggäämällä rakkautta. Me odotamme, että tästä tulee vielä taloudellinen nousukausi ja maailmaan tulee rauha, terrorismi-iskut loppuu ja me istutaan kaikki leiri-nuotion ympärillä laulamssa kumbaijaata. Eikö ole kuitenkin paljon todennäköisempää historian valossa, ettei niin käy? Me voidaan nyökytellä John Lennonin Imaginen tahtii. Ajatella jos ei olisi maita tai uskontoa, niin kaikki olisi helpompaa. Niin ei ole ja tuskin tulee. Kun Suomessa ajetaan köyhiä köyhemmäksi, leipäjonot kasvaa, rikkaat rikastuu ja yltäkylläinen elämä on kaiken päämäärä, kuinka me voidaan oikeasti väittää välittävämme. Sen vuoksi, että ei ole pakko loppujen lopuksi välittää. Sanominen riittää. Toivossa eläminen on raskasta ja hyödytöntä. Helpompaa ja tosi toimia on sanoa hyvää päivää ostarin juopolle ja kysyä häneltä, miten menee.