Tämä peli täytyy puhaltaa poikki

Täytyy tunnustaa, että olo on kehno. Tai kenelle se pitäisi tunnustaa? Kerrottakoon se kuitenkin. Olen käyttänyt uutta MS-lääkettä, Gilenyaa, nyt puolitoista viikkoa. Pulssitaso on pysynyt kohtuullisena (lääke saatta laskea pulssia) ja verenpaineet samoin (saattaa nostaa verenpainetta). Uupuminen on kuitenkin lisääntynyt ja olo on jokseenkin kaoottinen. On kokonaisvaltaisesti vähän hankala olla.

Lohtua järjestyksestä

No, mitä fiksu ihminen tekisi siinä tilanteessa? Varmaankin lepäisi mahdollisimman paljon. Koska olo on kaoottinen niin olen järjestellyt elinympäristöäni miltein maanisesti tämän viikon. Yli puolet kodin kaapeista ja laatikoista on nyt hyvässä kuosissa. Olen laittanut kierrätykseen ja roskiin paljon tarpeetonta tavaraa. Syy tähän järjestelyyn johtuu varmaan parista tekijästä. Ensimmäinen on se kummallinen olo ja tavaroiden organisointi tuo siihen oloon jotenkin lohtua. Onhan edes jokin osa elämää hyvin organisoitu. Toisena syynä on se uupuminen. Olen huomannut, että mitä vähemmän tavaraa kotona on, sitä helpompi se on pitää siistinä. Sotku ahdistaa paljon enemmän kun on uupunut ja oi huonosti. Näin se on ainakin omalla kohdallani. Juuri sitä ahdistusta olen pyrkinyt pakoon.

Niin mukavaa kuin siisti, hyvin organisoitu koti onkin, olen lyönyt itseni hieman ylikierroksille tällä viikolla. Yöuneni ovat alkaneet mennä katkonaiseksi, vaikka sitä ne ovat olleet jo pidemmän aikaa. MS-tauti saattaa vaikuttaa uneen.

Päivisin en myöskään meinaa saada itseäni rauhoittumaan. Mielen päällä on taas turhan monta tärkeää asiaa, jotka pitää hoitaa. En pidä keskeneräisistä asioista. Niiden jälkeen…ehkä niiden jälkeen voin levähtää. Valitettavasti kroppa ei ole lainkaan samaa mieltä pääni kanssa. Jäykkyys on lisääntynyt, kivut myös. Miten minä taas olen tässä pisteessä?

Saattaisit pitää tästä postauksesta: Köyhän käytännön niksejä – vaatekaapin järjestely

Pienikin liika voi olla jo liikaa

Olen taas tässä pisteessä sen vuoksi, että elämäntapamuutokset eivät käy kädenkäänteessä. Vanhaan lipsutaan välillä ja niin kai kuuluukin tehdä. Sehän meistä tekee inhimillisiä ihmisiä. Me kompuroidaan. Olen kuitenkin sen verran herkistynyt kuuntelemaan itseäni, että osaan tunnistaa, millon aletaan olla vaaravyöhykkeellä. Nyt täytyy itselle vain rehellisesti tunnustaa, että en pysty enää kuin murto-osaan siitä, mihin aiemmin, “kiitos” MS-taudin. Pienikin liika on usein jo liikaa. Otan näin ollen pienen tauon täältäkin. Useimmilla viikoilla postaan jo alkuviikosta. Nyt seuraava postaus saattaa tulla vasta loppupuolella ensi viikkoa – eli ollaan pian taas kuulolla!

Seuraa blogia myös Instagramista @mariaisstrongblog ja Facebookissa