Stressaava äitiys?
Äiti on äidille susi. Ainakin nykyään. En tiedä, onko näin ollut aiemmin, mutta nykyään vanhemmuus ei ole vain yksinkertaisesti se osa elämää, missä saadaan lapsia ja kasvatetaan heidät. Vanhempi ei ole enää nimike jollekkin, jolla on lapsi ja jota hän parhaansa mukaan hoitaa. Vanhemmuus on nykyään kisalaji, jossa kylläkin sivustakannustajien sijaan saa sukkelaan väistellä latistavia kommentteja. Näin ei varmasti olisi ilman somea ja siellä apua vanhemmuudeen kiemuroihin kyselijöitä.
Tänään tulee 8 vuotta kun minusta tuli äiti. Sitä edeltäneet keskenmenot, lapsettomuushoidot ja tuskallinen raskaus unohtuivat saadessani tuon pienen ihmisen ensimmäisen kerran syliini. Ensimmäisen vaipanvaihdon yhteydessä iski heti pieni paniikki: olisin vastuussa tuon pienen ihmisen hyvinvoinnista.
Tuon kahdeksan vuoden aikana olen tullut äidiksi toistamiseen. Kaksi pääasiaa, mitä vanhemmuudesta olen oppinut on:1) se on yksi haastavammista asioista elämässäni ja 2) se on yksi ihanimmista asioista elämässäni. Lasten kasvattaminen ei ole helppoa. Heillä on oma tahto ja persoonallisuus, jotka harvoin menevät sopusoinnussa minun tahdon ja luonteenpiirteideni kanssa. Joudun koko ajan lasten kasvaessa uusien tilanteiden eteen, joissa tunnen olevani neuvoton. Muilta ei oikein enää uskalla kysyä neuvoa. Tuntuu usein, että itsellä ei ole enää resursseja kilpailla lajissa nimeltä vanhemmuus. Missä vaiheessa siitä tulee kisalaji? Jotain, mitä pitää enemmänkin suorittaa kuin antaa olla sen luonnollisena osana elämää?
Olen huomannut myös aina uudelleen sen, että jokainen äiti kohtaa aivan samoja ongelmia kuin minä. Siksi kummastuttaa, kun toinen äiti lyttää toista kommenteillaan (isien piireissä tähän ilmiöön ei taideta koskaan törmätä). Negatiisilla kommenteilla saa purettua omaa pahaa oloa. Ehkä se pätee myös omaan epävarmuuteen vanhemmuudesta.
Jos laskuista jätetään pois lapsensa heitteelleen jättävät vanhemmat tai ne, joilla en syystä tai toisesta ole perustaitoja elämään, niin uskon jokaisen vanhemman tekevän parhaansa niillä taidoilla sekä resursseilla, mitä heidät on. Einesruoka tuntuu olevan kuin punainen liina härälle, josta äidit ärähtelevät toisilleen (koska kunnon äiti kokkaa luomuruokaa alusta saakka itse). Tottakai einessapuska häviää luomumuonalle mennen tullen, mutta einesmurkinallekin on aikansa ja paikkansa. Einespinaattilettuja lapselle ruoaksi antava äiti tekee juuri siinä tilanteessa omiin resursseihin nähden parhaansa ruokkiakseen lapsensa. Äiti, joka ei pysty osallistumaan ekologisiin vaatevalintoihin lettilegginseillä tekee edelleen parhaansa ostaessaan Henkkamaukan aletangosta halutessaan lapsilleen jotain uutta ainaisten kirpputorivaatteiden sijaan.
Vanhemmuus on ollut minulle stressinlähde. Juu, olen potenut siitäkin huonoa omaatuntoa, että en ole kummankaan lapsen kanssa istunut muskareissa ja etten edelleenkään täytä esikoisen kalenteria harrastuksilla. Jossain takaraivossa on koko ajan soimaava ääni ja pelko siitä, että en pysty kasvattamaan lapsistani sosiaalisia menestyjiä. Sitten havahdun. Menestyjiä? Menestyjiä millä mittarilla? Miksi olen ottanut sanavarastooni sanan menestyjä? Jos itse opettelen aikuisiällä elämään seesteistä elämää, miksi en ottaisi sen myös tavoitteeksi vanhempanakin? Niin, miksipä en. Miksi puskisin omia lapsiani maailman oravanpyörään, kun itse olen tajunnut tarvitsevani siitä mahdollisimman kauan oman terveyteni vuoksi?
Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi hyvää syntymäpäivää esikoiselleni. Kiitos, että virheistäni huolimatta sinusta on kasvanut ihana, nokkela ja empaattinen lapsi. Kiitos, että teit minusta äidin ja kasvatat minua vanhempana.
Kommentit (4)
❤Hyvä teksti! Tuntuu tosiaankin, että isit yhdistää helpommin voimansa kuin äidit, ainakin keskustelupalstoilla.Lämpöiset onnittelu 8 -vuotiaan äidille ja iskällekin!☺
Kaikki kiittävät onnitteluista. Ja kiva, jos teksti puhutteli. Isiltä meillä äideiltä olisi paljon opittavaa!
Olipa hyvä kirjoitus, ja kirvoitti heti minussa ajatuksia. Olen ollut äiti vasta vuoden. Minulla on kasvatusperiaatteet joista en jousta. En kuitenkaan oleta, että muut kasvattaisivat omat lapsensa minun metodieni mukaan, vaikka ne mielestäni ovat oarhaat metodit. Nii-in, parhaat minulle mutta ei ehkä jollekin toiselle.
En pode huonoa omaatuntoa siitä, että poikani harrastaa vain vaunulenkkeilyä, kitaransoittoa (kotona isin kanssa) ja pianonsoittia (kotona äidin kanssa). Ihmettelen, mikä kiire meillä on lähteä harrastuksiin tai ystävyyssuhteita solmimaan. Ja silti välillä iskee se huono äiti -fiilis: ulkoapäin ohjeistetaan, että lapsellani pitäisi jo olla ihmissuhdeverkosto. Suurempi kuin me hänelle tarjoamme. Niinpä niin, me teemme väärin mutta niin oikein. Pätee jokaiseen vanhempaan.
Kiitos kommentista. Samoissa ajatuksissa ollaan. Jotenkin aloitetaan varhain se patistus, että kotona ei saa viihtyy vanhempien kanssa, vaan täytyy olla menossa ja tulossa koko ajan. Ei siis ihme, että nykyaikana ei osata vain olla. Omista kasvatusperiaatteista, joita ohjaa maalaisjärki ja sydämen ääni, ei kannata päästää irti 🙂