Sairastumiseni on hyvä asia

(Scroll down for the English summary)

Vointini on lähtenyt kohenemaan lokakuun kovasta relapsista. Välillä koheneminen on ollut juuri sitä “yksi askel eteenpäin, kolme taakse”, mutta tämän viikon aikana olen pystynyt käymään jo melkein kilometrin pituisia lenkkejä. Lenkin loppupuolella jaloissa tuntuu hieman väsymystä, mutta toinen lenkki onnistuu jo illalla. Jos jalkojen toimintakyky oli 95% ennen toukokuun loppua (5% vähennän, koska jaloissa oli jo jonkin verran oireita koko vuoden) ja tilanne rapisi 15 prosenttiin lokakuussa, niin nyt ollaan melkein 70%:ssa. Toipumista on tapahtunut siis runsaasti.

Olen oikeastaan tällä hetkellä aika optimisti sen suhteen, että tammikuun jälkeen sairaslomaa ei tarvitsisi enää jatkaa ja pääsisin takaisin työelämään. Tämä aika taitaa olla nimittäin pisin aika, ettei minulla ole ollut taudin pahenemisvaihetta. Tällä hetkellä ainakin näyttää siltä, että marrakuun alussa aloitettu uusi lääke on sen verran tuhtia ainetta, että se on alkanut laittaa tautia aisoihin. Tämä saa sisältä pakahtuvan kiitollisuuden tunteen pintaan. Voiko olla totta, että saan elämäni takaisin?

Toisaalta en halua elämääni TAKAISIN ja toisaalta myös on viimeiset puoli vuottakin ollut minun elämääni. Kaikessa kivussa ja vaivassa elämässä on kuitenkin jotain, mitä en haluaisi vaihtaa. En halua takaisin siihen stressitäyteiseen elämään ja siihen harhaluuloon, että kroppa kantaa vanhuusikään saakka. Sairaus näytti rajustikin elämän haavoittuvuuden ja sen, että kaikki fyysinen on katoavaa. Olinhan sen tiennyt ja nähnyt muiden kohdalla, mutta nyt saan olla myös kiitollinen, että olen saanut sen myös kokea.

Olen saanut kulkea pitkän matkan sitten toukokoon. Se puoli vuotta on tuntunut elämäni pisimmältä kuudelta kuukaudelta. Olen lu-ke-mat-to-mia kertoja ajatellut ja sanonut ääneen, että tämä oli nyt tässä. Tilanne ei parane tai että en enää kestä – kipua, toimintakyvyn alenemista ja niin edelleen. Tilanne on parantunut sekä fyysiseltä, henkiseltä ja hengelliseltä kannalta ja olen aina kestänyt. Joskus paremmin, joskus huonommin. Silti kestänyt. Kuinkahan monta kertaa surkuttelin lasten surkeaa kesää äidin ollessa sairaana. Kesän kuvia selatessani huomaan, että mehän tehtiin lasten kanssa paljon kivaa. Joskus tarvitaan aikaa huomatakseen, että ei asiat ole olleet kovin huonosti. 

Tärkein asia, minkä olen huomannut sairastuttuani on se, että valtaosaa fyysisestä sairastamisesta ei oikeastaan käydä kropassa vaan omassa mielessä. Se on sitä raskainta ja kovinta “taistelua”. Fyysistä apua on saanut lähipiiristä ja minulla on ollut mahdollisuus (ja on edelleen) levätä. Sitä pään sisäistä “sairastamista” ei kuitenkaan pysty kukaan muu sairastamaan kuin minä itse. Kukaan ei oikeastaan pysty antamaan siihen lepoa kuin minä itse – tai oikeastaan suomaan levon mahdollisuuden. Etsimään rauhaa ja löytämään sataman mielen myrskyiltä. 

Mikään mielenrauhan mestari minusta ei ole tullut, mutta itse koen jo suuren eron siihen toukokuun stressaavaan minään. Meillä todellakin on mahdollisuus valita, miten reagoimme asioihin. Hyväksynkö ne sellaisena kuin ne on, taistelenko vastaan ja katkeroidun niiden ollessa muuttumattomat. Pidemmällä aikavälillä se on huomattavasti helpompaa kuin asioihin, joihin reaktio tarvitaan nopeasti. Silti, valinta on olemassa.