Sairaanvoitelun jälkeen

Sairaana on ollut pakko ottaa apua vastaan. Tukiverkko on selkiytynyt entisestään. Kun olen miettinyt, mitä ja ketkä kuuluvat omaan tukiverkostooni, olen unohtanut sieltä kirkon. Sen sakramentteihin osallistumisen, rippi-isän kanssa keskustelumahdollisuuden ja muiden esirukoukset. 

Olen ollut ortodoksisen kirkon jäsen hieman yli kahden vuoden ajan. Tulin uskoon kolmisen vuotta sitten ja halusin löytää mahdollisimman alkuperäisen ja puhdasoppisen kirkon. Sellaisen, jonka opetus ei muutu miellyttääkseen ympärillä muuttuvaa maailmaa. Tuota kaikkea on vuonna 33 perustettu ortodoksinen kirkko. 

Olen näiden kahden vuoden aikana oikeastaan (ehtinyt) kokenut vaan pieniä palasia kirkosta. Ortodoksinen kirkko rytmittään koko vuoden ja viikonkin paastoista juhliin. Olen itse päässyt tähän saakka osallistumaan juhlapäivistä vain kouralliseen. Syynä, että “oma elämä ja omat jutut” tuntuvat usein paljon tärkeämmältä sillä hetkellä. Niiden hedelmä harvoin maistuu pidemmän päälle makealta.

Sairastuminen herätti kysymyksiä Jumalan olemassaolosta ja rakkaudesta. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni vakavan sairauden? No, jos sairaus on suoranainen seuraus minun pahoista teoistani, niin pääsen kyllä aika vähällä… sinänsä sairaus kyllä on kirkon opetuksen mukaan seuraus synnistä. “Sairaus on synnin seurausta. Me kaikki olemme tehneet Adamissa syntiä ja kannamme sen seurauksia: kuolemaa ja sairastavuutta. Sairaus on siis rikkoutuneen jumalsuhteen merkki.”

Auts! Rankkaa tekstiä, mutta vastaa kysymykseen, miksi Jumala “sallii” sairaudet.

Vaikka en ole mielestäni tietoisesti kuitenkaan kapinoinut Jumalaa vastaan, on sairaus saanut aikaan mielentilan, jonka vuoksi jätin liturgiassa käynnit (jumalanpalvelus) ja rukouselämäni hiipui säästöliekille. Asia, joka on kantanut minua ja josta tiesin saavani voimaa näinä elämän matalina hetkinä, jäi listan viimeiseksi. Minua alkoi kutkuttaa taas vanha elämä ja pakanauskonto. Lipsuminen pahaan ja tuhoon tuntui olevan lähellä.

Tällä viikolla sain osallistua sairaanvoiteluun, jota edelsi katumuksen sakramentti eli tutummalta nimeltä rippi. Sairaanvoitelusta: “Kirkkoisät korostavat, ettei sairaanvoitelun sakramentin kautta pyritä aikaan samaan ihmeparantumisia, vaan että uskon ihme toteutuu jo ihmisen henkisenä eheytymisenä hyväksyä ja kestää osaksemme tullut koettelemus. Sakramentin salaisuus on uskomme, toivomme ja rakkautemme vahvistuminen, Jumalan johdatuksen ja läsnäolon kasvanut tunto. 

Sairaanvoitelun ja ripin jälkeen tuntui heti kun sata kiloa painoa nousi pois harteilta. Vaikka fyysisiä sairauden oireita on ja hyvin mahdollista, että juodun elämään niiden kanssa, nyt tuntuu kuin mielen kompassi olisi taas vaihteeksi huollettu (kompurointiahan tämä elämä on). Se osoittaa taas terveeseen suuntaan: mielenrauhaan ja luottamukseen, että tämänkään kanssa en ole yksin.