Patoutuneita tunteita

Ensiksi haluaisin esittää nöyrimmät kiitokset kaikille, jotka käyvät lukemassa blogia. Olen todella, todella kiitollinen, että saan joka päivä kokea ihanan hämmennyksen siitä, kuinka moni käy lukemassa postauksia! Se ilahduttaa todella paljon. 

Keskiviikkona ehdin tuulettaa jo pidemmistä kävelymatkoista karvaturrin kanssa. Tehokas alkuviikko oli aivan liian täynnä tekemistä. Viikonloppuna se on kostautunut. Kuten eräs rakas lähipiiristäni ehdotti, tarvitsen laiskuusvalmentajan. Hän on oikeassa. Niin vaikeaa kuin se onkin, jossakin vaiheessa on pakko uskoa, että en pysty enää samaan kuin aikaisemmin. Kykyni ja voimani toimia ovat rajoittuneet.

Tällä viikolla alaraajat ovat olleet jäykät aamulla herätessä. Käveleminen on ensimmäisen puolen tunnin ajan vaivaista köpöttelyä. Kroppa on kuitenkin lähtenyt kävelemällä käyntiin. Viikonloppua vasten jäykkyys on vain pahentunut. Eilen kroppa ei meinannut oijeta. Koko kroppa oli päästä varpaisiin kipeä. Iltapäivää kohden kropasta alkoi loppua voimat. Vuode kutsui ja kovaa.

Illalla oli kyynelten vuoro. Vaikka venyttelin jalkoja useaan otteeseen, alkoi jaloissa kramppimaiset kivut hermokipujen lisäksi. Loppuviikkoa kohden, voinnin huonotessa, sisälle alkoi kertyä myös pettymystä ja kiukkua. Kukapa muukaan sitä sai osakseen, kuin mieheni. Kivun tuomien kyynelten lisäksi poskille valui myös pettymyksen kyyneleet. 

Olen sairastanut ms-tautia 4 pitkää kuukautta. Vaikka yritän elää hetkessä, ottaa taudin sinä minä se on- lataamatta liikaa toiveita tai kasvattamatta sitä suuremmaksi möröksi kuin se on, niin kyllähän tämä ketuttaa. Armottomasti. Parempana päivänä sen kanssa on hyvinkin helppo elää, mutta kun tauti alkaa vaikuttaa kovasti normaaliin toimintakykyyn, niin ketutuskäyrä alkaa nousta. Itsellä ne  tunteen valitettavasti alkaa patoutua sisälle ja räjähtelevät perheelle kiukutteluna. Tässä on selvästi itselle asia, mihin täytyy kiinnittää huomiota. 

Tänään heräsin voimattomien koipien kera. Aamulenkki koiran kanssa meni itseäni kävelemään pakottaen. Vielä parikymmentä metriä. Jaksaa, jaksaa. Aamulenkin jälkeen painuin nukkumaan. Pienet päiväunet venyivät 3 tunnin sikeiksi uniksi, joissa jostain syystä asuin hippikommuunissa. Herätessä, vielä vaakatasossa tuntee jalkojen voimattomuuden ja niiden päälle nouseminen hirvittää. Mitä tämä on? Olen tippunut kärryillä viikkojen suhteen. En tiedä oliko kuun alun kipujen voimistuminen ja voimien häviäminen relapsi vaan jotain muuta. Onko tämä taas relapsi vai ei. Sillä nyt ei taida olla taudin hoidon suhteen mitään merkitystä… en oikeastaan välitä. Se on mikä on. 

Minulla on edelleen vaikea ymmärtää tätä tautia ja sitä, että tämä on etenevä ja minun seuralaiseni koko loppuelämän. Jos niin on tarkoitettu, marraskuun lääkitys hidastaa taudin etenemistä. Se olisi todella ihanaa. Mitä jos näin ei käy? Oikeasti se pelottaa todella paljon. Mitä jos tauti vai etenee… kyllä se pelottaa. Voiko pelottaa, vaikka pelolle ei antaisikaan valtaa? Uskoisin, että voi. Tämä tauti vaatii hirvittävästi käsittelyä. Tunteiden kirjo on laaja ja joskus ne vyöryvät ylle voimalla. Uskoisin, että myös sen huomaaminen ja myöntäminen on askel selkeämpään suuntaan.