Viikko alkoi maanantaiaamuna jälleen kello kahdeksalta neurologian poliklinikalla. Eilen siis oli Copaxone-lääkkeen ensimmäinen pisto – ensimmäinen kerta näin ohjattuna ms-hoitajan kanssa. En tiedä jännitinkö alitajuisesti koko yön pistosta, koska yön unia tuli lyhyissä pätkissä korkeintaan neljä tuntia. Siitä kroppa muistutteli jo puolilta päivin kankeudella. 

Harjoittelin pistosta kerran “stressipalloon” ja vaikka olen työuran aikana pistänyt tuhansia ja tuhansia ihonalaisia pistoksia, on itsensä pistäminen aivan eri juttu. Tuntui, että kädet vapisivat ja sormien kömpelyys ei auttanut asiaan millään tavalla. Syvä huokaus… kiinni vatsamakkaraa ja ei kun pistämään. Ruiskuihin käytettävä automaattikoje oli helppo- ja miellyttäväkäyttöinen. Itse pisto ei tuntunut lainkaan. Muutama minuutti piston jälkeen pisto paikkaa alkoi kihelmöidä ja pistopaikan ympärille levisi nokkosihottuman kaltainen ihoreaktio- tyypillisen näköinen, lohdutti MS-hoitaja. Pari tuntia pistoksen jälkeen pistospaikka tuntui aralta, kihelmöinti onneksi oli hävinnyt. Pistopaikka arasti vielä illan, mutta nyt aamulla siitä muistuttaa vain pieni neulanjälki. Jos näin vähällä sattuisi selviämään pistoksista, niin kyllä niiden kanssa pärjää.

Elämäni jatkuvan lääkityksen kanssa on nyt alkanut. Vaikka aikaisemmin minulla on ollut muitakin lääkettä, ei elämäni toisaalta ole ollut koskaan niistä riippuvainen. Nyt on. Kolmesti viikossa pistettävä injektion tarkoitus on hidastaa MS-taudin etenemistä. Haittavaikutuksina ihoreaktioiden lisäksi lääkkeesta on aika yleisenä reaktiona silloin tällöin on ns.flush-reaktio, jossa kasvot puhehtuvat, pulssi kiihtyy, rintaan koskee ja henkeä ahdistaa. Reaktio helpottaa varttitunnissa rauhallisesti hengitellessä. Sitä odotellessa…

Kun odottelimme eilen MS-hoitajan kanssa ensimmäisen pistoksen reaktioita, puhelimme sairaudesta ja sen kanssa elämisestä. MS-hoitaja ohjasi opettelemaan sanomaan “ei”. Todella vaikeaa ihmiselle, joka on koko elämän halunnut päteä ja hieman herättää huomiota. Niin kuin monissa aiemmissa postauksissa olen pohtinut, on MS-tauti on todellinen henkisen kasvun paikka minulle. Vaikka tautiin ja omaan oloon sen kanssa pystyy vaikuttamaan joillakin fyysisillä elämäntapamuutoksilla, nousee henkinen muutos kaikkein tärkeimmäksi. Terve itsetunto ja stressivapaa elämä – siinä tavoitetta loppuelämän ajaksi.