Eilen taisi olla sairastumisen jälkeen ensimmäinen päivä, etten nukkunut päiväunia. Tuntui, että jaksoin. Väsymys on selätetty, huraa!

Kunnes. Kello oli seitsemän illalla ja tuli aika pistää tälle viikkoa kolmannen kerran lääke. Otin tapani mukaan autoinjektorin kahteen osaan ladatakseni sen. Siihen taidot yht’äkkiä loppuivat. Tuijotin osia ja ruiskua. Minusta tuntui, että käsissäni oli vähintään osat hiukkaskiihdyttimen rakentamiseen. Yritin laittaa ruiskua injektoriin. Kaikki mitä tein, tuntui aivan vieraalta. Otin opaskirjan käteen ja vaikka kuinka yritin lukea suomenkielisiä ohjeita, tuntui kun ohjeet olisivat olleet vieraalla kielellä. 

Mies apuun ja lääke saatiin pistettyä.

On aivan normaalia, että väsymystilassa aivot eivät sisäistä uutta asiaa tai totutun asian kanssa saattaa tulla kömmähdyksiä. Eilinen oli melko pelottava. En ole aiemmin kokenut niin totaalista aivojen pysähtymistä. Tuntui, että ajatusprosessia oli kyllä päässä, mutta se pongahteli flipperin kuulan tavoin päämäärättömästi seinältä toiseen. 

Tänään tuntuu, että sanat on hakusessa ja puheen tuottaminen käy maratonista. Mies saa vastauksesti epämääräisiä älähdyksiä kun yritän prosessoida, mitä hän sanoi ja mitä haluan vastata. Tämä ahdistaa. Ennen kaikkea ahdistaa ms-taudin arvaamattomuus ja se, että itse pystyy sen etenemiseen ja oireisiin hyvin vähän itse vaikuttamaan. Hengitän. Hengitän rauhallisesti. Tässä hetkessä ja lähden nukkumaan päivän toiset päiväunet. Ainakaan silloin minun ei tarvitse ajatella tai puhua.