Nainen, joka ei pidä liikunnasta

En ole oikein koskaan pitänyt liikunnasta (ja sen näkee – täytyy itse tuo tuohon tokaista, ettei kukaan muu ehdi, heh). Tai korjataan, pidän, mutta liikuntainnostukseni loppuvat yhtä nopeasti kuin alkavat. Ei siis ihan liikunnan vihaamisesta ole kyse. Hyötyliikuntaa olen aina jonkin verran harrastanut. Työmatkat ja koirien lenkitykset. Englannissa asuessani olin monia vuosia autoton ja pyörätön. Jalan tuli kuljettua paljon.

MS-tauti on vaikuttanut fyysiseen toimintakykyyni ensimmäisestä pahenemisvaiheesta saakka. Taudin alusta saakka kuulin kuntoutuksen tärkeydestä ja se tuntui jostain syystä hölynpölyltä. Jos vika on keskushermostossa, niin miten kuntosalilla käynti auttaa mihinkään?

Pelko mennä salille

MS-tautiin sairastuttuani minulla meni melkein puoli vuotta ennen kuin uskallauduin kuntosalille. Fysioterapeutti oli tehnyt minulle kuntoutus-/kuntosaliohjelman, mutta jotenkin sinne meneminen melkein kauhistutti.  Kuulostaa hassulta, mutta koska toimintakykyni oli laskenut paljon, pelkäsin menettäväni sitä vielä lisää treenatessa siellä.

Vastassa ihmeelliset aivot

No eihän asia ole lainkaan niin – päinvastoin. Nyt olen havahtunut, että tästä kehoni toimimiskyvystä ja lihaksistosta on pidettävä huolta nyt ja tulevaisuudenkin varalle. Ja meidän aivot on aivan uskomattomat korjaamaan itseään. Aivot “uusivat sähköjohtojaan”. Kun johonkin kohtaan tulee vauriota – niin kuin MS-taudissa tulee, (ymmärtääkseni ) ottavat viereiset alueet menetettyä viestintää hoitoonsa. Tätä (ymmärtääkseni) saavutetaan toistoilla – eli juuri siellä kuntosalilla.

Tarvitseeko sen olla edes kivaa?

Olen nyt vuoden alusta käynyt pari-kolme kertaa viikossa kuntosalilla. Pari viikkoa sinne mahtuu, jolloin oli niin kauhea olo, että en juurikaan käynyt kodin ulkopuolella. Silloin tällöin käyn “ihan oikealla” kuntosalilla – tulee puolisonkin kanssa vietettyä näin aikaa kaksistaan kodin ulkopuolella. Muuten käyn kaupunginsairaalassa HUR-kuntosalilla. HUR-laitteistot perustuvat paineilmatekniikkaan ja niillä on kyllä miellyttävä kuntoilla – ja usein mukavassa, itseäni keskimäärin hieman iäkkäämpien kuntoilijoiden seurassa.

En edelleenkään voi sanoa, että pitäisin liikunnasta (toisaalta harrastaako kaikki sitä sen takia, että tykkäävät siitä?) Se on itselle edelleen vähän pakko, mutta pakko, josta on jo tullut tapa. Se on myös valtavan tärkeä tapa, että MS-taudista huolimatta pysyn toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään – ja myönnetään: kyllä siitä kuntoilusta tulee loppujen lopuksi ihan hyvä ja vetreä olokin.