Myötätunto – riittääkö sitä itselle?
(Scroll down for the summary in English)
Maailmassa on 7,6 miljardia ihmistä. Niistä kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Vanhempanakaan me ei oikeasti pystytä tietämään, miltä pienestä lapsesta tuntuu. Vauva-aikana se on täyttä arvailua ja vaihtoehtojen eliminointia yleensä siitä märästä vaipasta ja nälästä aloittaen. Empatia on eri juttu, mutta toisen kokemuksia ei kukaan muu pysty elämään ja tuntemaan. Ei edes saman sairauden kanssa elävä, ei asiaan perehtyneet terveydenhuoltohenkilöstön edustajat. Ei edes oma perhe.
Jostain syystä unohdan sen. Kukaan kuin minä itse ei tiedä, mitä minä käyn läpi ja milla tavalla MS-tauti tänään ilmenee. Kukaan muu kuin minä ei tiedä, kuinka väsynyt tänään olen. Kukaan muu ei voi kokea sitä tunnetta, mikä jalkoihini tulee muutaman askeleen jälkeen. Sinnillä, sinnillä. Turvallisemman tuntuiselta vaihtoehdolta on vain haistaa ulkoilmaa ovelta kuin lähteä ulos kävelemään. Kyynärsauvojen kanssa käveleminen tuntuu tukevammalta kuin niitä ilman. Ei kai jalkojeni tilanne ole ihan oikeasti niin huono, että tarvitsen sauvoja? Tätä minä ainakin itseltäni kyselen.
Sisäisen myötätunnon puute vaikuttaa paljon siihen, että epäilen itsekin omia kokemuksiani sairaudesta. Joudun itsekin epäilemään fuskaanko. Huijaanko, että fatiikin vuoksi päivän ohjelmana on nukkuminen? Liioittelenko? Jalat tuntuu parin askeleen jälkeen siltä, kun olisin juossut ne jo maitohapoille. Kuvittelenko? Analysoinko liikaa? Tuntuu, että muille täytyy todistella, että kyllä asia näin on. Vain todistelenko vain itselleni? Ehkä se on vain päänsisäisen julmurin oikeussali, jossa minun pitää päivä toisensa jälkeen olla todistamassa tilanteeni todenperäisyyttä. Muiden äänensävyt, katseet ja kommentit antavat yleensä hyvää aineistoa minun syyttäjälleni. Omaa puolustusasianajajaa ei ole vielä paikalla koskaan näkynyt.
Ehkä itseä olisi hyvä kuitenkin katsoa joskus kuin toista, ainoastaan sillä bonuksella, että minä todellakin tiedän, mitä käyn läpi. Se on oikeastaan aika sydäntäsärkevää. Ei se, että minulla on ms-tauti vaan se, kuinka armoton olen itseäni kohtaan vielä senkin kanssa.
_______________________________________________________________________________
Summary in English:
There are 7,6 billion people in the world. No-one else knows what you are going through. Empathy is another matter but still, no one can live your unique experiences in life. Not someone with same illness as you, not health professionals. Not even your family. For some reason, I forget that so often. Only I know what I go through on daily bases. No-one know how fatigue I am today. Only I feel my legs getting the same tiredness as you’d get after running till you drop. Mine just happens after few steps. Walking with crutches feels much safer than without but are legs really that bad that I need walking aids? That certainly is something I question.
The lack of inner compassion makes even me to doubt myself and my experience of my illness. Am I just cheating? Cheating my way out of (house)work with fatigue. Am I exaggerating the problems with my legs? I feel I need to keep on convincing everyone that I am not well. Or am I trying just to convince myself? Maybe it is the cruella in courtroom inside my head to whom I have to prove my case day after day. Tone of other people’s voices, their comments and looks gives a lot of great material for my prosecutor and I am still waiting for my defence attorney.
Maybe I should look at myself with the eyes of someone else, with the difference that I do know what I go through. It is quite heartbreaking. Not that I have MS but how merciless I am towards myself even with it.