Muutama ajatus keskenmenosta

Tällä viikolla Suomessa vietetään imetysviikkoa. Asia, josta kuulee jostain tiedotusvälineestä harva se päivä. Siksi ajattelin kirjoittaa asiasta, josta kuulee yllättävän vähän. Vaikeasta asiasta, johon edelleen jostain syystä liitetään ajatus tabusta tai jollain tapaa epäonnistumisesta . Viime viikolla Englannissa vietettiin “Baby Loss Awereness” viikkoa. Sellaista ei taida edelleenkään Suomessa olla (vai onko? korjatkaa, jos on ). Olen itse aikaisemmissa blogeissa kirjoittanut keskenmenoista. Ajattelin jakaa ajatuksia siitä tässäkin blogissa. 

Monella parilla on edelleen käytössä varsin kumma tradition raskaudesta kertomisen suhteen (vapaus valita suotakoon jokaisella). Raskaudesta ei hiiskuta kenellekään ennen kuin maagiset 12 raskausviikkoa on ylitetty. Asiasta tietämättömille, ensimmäiset 12 raskausviikkoa on niitä riskialttiimpia, jolloin keskemeno on paljon yleisempää kuin ajatellaan. Noin 10-15% todetuista raskauksista päättyy keskenmenoon. Sen lisäksi on vielä erittäin varhaisia keskenmenoja. Se on paljon! Ihmiselämän kantaminen hedelmöittymisestä kehittyneeseen vauvaan ei ole aivan varma juttu. 

Olen itse käynyt läpi 3 keskenmenoa. Ensimmäinen lamautti minut täysin. Surusta ei meinannut päästä yli, varsinkin kun lähipiirissä jokainen nainen oli “vatsa pystyssä”. Toinen sai minut kyynistymään ja käyttäytymään melkein itsetuhoisesti. Kolmas tapahtui esikoisen ollessa vuoden ikäinen. Ilman terävillä hoksottimilla varustettua lapsettomuushoitopolin hoitajaa olisin todennäköisesti tuupertunut ollessani kotona lapsen kanssa kahdestaan, kohdunulkoisen raskauden repiessä munatorveni. Nimittäin sisukkaana, ja jo kaksi keskenmenoa kokeneena, tein vatsakivussa kippurassa yövuoron ja kävin nojailemassa kipeänä pöytää vasten yhden rokkikeikan. Kovan vatsakivun syyksi ei löytynytkään normaali keskenmeno vaan munatorvea jo rikki repinyt kohdunulkoinen raskaus. Se masensi. Kovaa. Varsinkin kun tajusi, kuinka oma henkikin oli ollut vaarassa.

Keskenmeno on rankka kokemus. Itse ajattelen, että se hedelmöittynyt munasolu on jo ihminen. Esikoiseni heilutteli kovaa tahtia pieniä kehittyviä raajojaan 9 viikon ultrassa ja häntä ennen menetetyn pienen sydämen syke tallentui verkkokalvoilleni ikiajoiksu. En menettänyt alkiota, vaan lapsen. Koin täydellistä epäonnistumista naisena, kun kroppani ei pystynyt pitämään huolta kehittyvistä  pienokaisista. Kuinka vaikeaa olisi ollut kertoa menetyksestä läheisille, jos he eivät olisi tietäneet raskaudesta? Kuinka paljon paremmin he pystyivät myötäelää surua jaettuaan ensin ilon positiivisesta raskaustestistä? Kuinka vaikeaa olisi ollut olla surun kanssa yksin jos siitä ei olisi kertonut kenellekään? 

Onneksi kerroin, heti miltei positiivisesta testistä lähtien  Onneksi puhuin keskenmenosta. Tunsin olevani sen kanssa yksin. En ollut. Lähipiirissä ja ystävissä oli monta naista, jotka tiesivät omasta kokemuksestaan, mitä kävin läpi. He myötäelivät ja tukivat. 

Siksi kai kummeksun tapaa, että raskaudesta ei hiiskuta kenellekään, ennen kuin ne 12 raskausviikkoa pyörähtäää mittariin. Elämän menetyksistä on vaikea puhua. Tiedän sen itsekin. Tiedän myös, että puhuminen auttaa. Vaikeudet nimittäin saavat meidät näyttämään ehkä muiden silmissä heikolta, rikkiraastetun avoimita. Aivan kuin haavoittunut antilooppi Afrikan savannilla tietäen, että on joutumassa leijonien saaliiksi. Onko niin, että elämän vastoinkäymiset ovat edelleen suvaitsevaisuutta saarnaavassa yhteiskunnassa jollakin tapaa häpeällistä? Tiedän kyllä, että kaikki eivät ole suunapäänä pölöttäviä avoimia “tervetuloa elämääni” oppaita, kuten minä, mutta uskon, että moni keskenmenon kokenut äiti olisi toivonut erilaista ilmapiiriä keskenmenon suhteen sitä läpikäydessään. Keskenmenon käyvä äiti (ja samalla tavalla isäkin) on positiivisesta raskaustestistä lähtien käynyt mielessään monta kuvaa tulevasta lapsen ensiaskeleista hänen aikuiselämään. Ne kuvat menevät pirstaleiksi keskenmenon tullessa. Keskenmeno ei ole tabu. Heikkona me vasta löydämme meissä olevan voiman.