Miten MS-tauti muutti “bucket listin”
Vaikka MS-tauti ei ole sairautena suora kuolemantuomio, sen etenevä ominaisuus sai minut miettimään elämääni ja mitä siltä haluan. Kaikille on varmasti tuttu “bucket list” eli mitä elämässä haluaa kokea/ nähdä/ toteuttaa. Minusta ämpärilista olisi aivan hyvä suomennos, mutta mennään nyt bucket list-termillä.
Aiemmin bucket list on ollut melko pitkä. On ollut matkustuskohteita, tavoitteita työelämään, uusien taitojen opettelua ja niin edelleen. MS taudin arvaamattomuuden vuoksi minulle tuli hetkeksi olo, että nyt täytyy alkaa elää aivan täysillä. Täytyy tavoitella bucket listin asiat määrätietoisesti. Sitten pysähdyin ja mietin. Mitä minä aivan oikeasti halua elämässä saavuttaa? Mikä on tärkeää loppuelämän kannalta?
Ensimmäisenä listalta lähti matkustaminen. Minulle on aivan sama, jos en näe maapalloa kotikulmia enempää. Eläminen ulkomailla on koettu. Siitä on opittu, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Ja mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Ei yhtikäs mitään.
Seuraavaksi listalta lähti uusien taitojen oppiminen. Niilläkään ei loppujen lopuksi elämässä ole mitään väliä. Osaan jo aika lailla tarvittavat asiat. Tarvittavat taidot päivästä toiseen selviämiseen on opittu. Kaikki muu on niiden näkymättömien kunniamerkkiensä kiillottamista.
Lista muuttui kokonaan. En halua elämässä muuta kuin sisäisen rauhan. En usko, että onnellisuudenkaan tavoitteleminen elämään on realistinen pyrkimys. Onnellisuus menee ja tulee. Sen saavuttaminen ei ole pysyvä tila. Sen sijaan sisäinen rauha on järkkymätön ja se kestää tuulet kuin myös pyörremyrskyt. Jos se tuo elämääni onnellisuutta, mahdollisuuksia matkustaa tai oppia uusia taitoja, niin hienoa. Otan ne kiitoksella vastaan ja nautin niistä, mutta myös haluan opetella päästäämään ne ilman haikeutta tai katkeruutta pois. Sitä usein kuultua, mutta vaikeaa Hetkessä Elämistä.
Nämä ajatukset saattavat kuulostaa pessimistin toivelistalta – siltä kuin MS olisi vienyt elämänhalun Vaikka tällä hetkellä mieli lainehtii ilon, surun, pettymyksen ja jopa vihan aallokossa, minulla on elämänhalua enemmän kuin aimmin. Minulla ei ole kuitenkaan mitään näytettävää taudille (kuten alkaa treenata maratonia varten, että pystyn näyttämään, että tauti ei päihitä minua). Niin kuin olen lu-ke-mat-to-mis-sa postauksissa sanonut, uskon, että taudilla on paljon näytettävää minulle, joista monet niistä on voimaannuttavia asioita.
Kommentit (2)
Itselle oli järkytys, kun tajusin jossain vaiheessa, etten enää haaveile mistään sen kummemmasta. Sehän ei oikein tähän aikaan sovi, että tyytyisi elämään ja itteensä sellaisena kuin on. Loppuunsa aika vapauttavaa kuitennii, vaikka muitten mielestä onkin varmaan tylsä ja huono ja laiska ihminen tämän takia… /Mrs V
Sehän tässä ajassa juuri onkin vikana, kun aina pitäisi olla varaa parantamiseen ja suurempien asioiden tavoitteluun. Nyt pysymmä tässä "mittään en tarvii ja oon hirrrrveen tyytyävinen" linjalla!