Kuulitko jo kuolinsiivouksesta ja muutama miete luopumisesta

Huomaan havahtuvani yhä useammin yhteen ajatukseen. Siihen, kun katselen kynttilälaatikkoani haikeasti. Tuotakin ihanuutta tekisi mieli polttaa, mutta säästän sen kuitenkin johonkin tärkeämpään päivään. Tuonkin vaatteen haluaisin laittaa päälle, mutta jos käytän sitä nyt arkena, se menettää ” sen jonkin”. Tärkeämmän tilaisuuden tullessa vaate tuntuu liian arkiselta. Olen ollut tietoinen tuosta kummallisesta ajattelutavastani jo vuosia, mutta edelleen kompastun siihen säännöllisesti.

Mikä on se päivä, jota odotan niin kovasti? Se päivä, joka tuntuu kaikkia päiviä tärkeämmältä. Mitä on se päivä, johon tietty kynttiläaromi on muita päiviä sopivampi tai oikeastaan, joka tarvitsee loppusilauksena tuoksun kesäöisestä merestä? Pyörittelen päätäni hymähdellen tätä kirjoittaessani. Kuulostaa vielä hullummalta kirjoitettuna kuin päässäni.

Ehkä kyse on luopumisen vaikeudesta. Liiasta kiinnittymisestä tavaraan. Tiedän, että palanen onneani on rikottu pieniin murusiin ja kiinnitetty tavaroihin. Kuinka paljon minua ilahduttikaan harmaana päiväni ostaessani tuon aamutakin tai kenkäparin. Ensimmäinen reaktioni tästä on kiukku itseäni kohtaan. Naurettava nainen! Tiedätkö, se ei kuitenkaan auta. Myötätunto ja lempeys saattavat saada aikaa enemmän. Myötätunto naiseen, joka on elänyt vuosia masennuksen taipuvaisuuden kanssa. Siinä tilanteessa tuo kenkäpari toi lohtua muuten mustalta tuntuvaan elämään. Entä nyt? Koen, että olen taas enenevässä määrin valmis luopumaan. Hienoa! Lupaan tukea itseäni ja olla armollinen kompastumisilleni. 

Lueskelin entisestä blogistani vuoden 2014 postauksia. Jo silloin olin pohtinut askeettisempaa elämää, pois tavaranpaljoudesta. Se päämääränäni olen pikkuhiljaa karsinut sitä, mitä omistan. Kirpputoripöytä kerrallaan olen saanut kaappeja ja laatikoita tyhjemmäksi. Tämä ei ole jotain, mikä tapahtuu yhdessä yössä, ei edes viikossa ja kuukaudessa. Tämä on pitkä matka. 

Suomi hullaantui Konmari-metodista muutama vuosi takaperin. Itsekin latasin opuksen, mutta en koskaan päässyt sitä muutamaan lukua pidemmälle. Metodi ei sovi nelihenkiselle perheelle, jossa vain äiti haluaa matkata kohti askeettisuuta. Kiitos vain siskolle vinkistä (sekä sisko, että vinkki ovat aivan parhaita!), nyt uudeksi hitiksi on tullut döstädning eli kuolinsiivous:

” Kuolinsiivous tarkoittaa käytännössä sitä, että kannattaa käydä tavaroita hyvissä ajoin läpi jo elinaikanaan, niin perillisillä on tulevaisuudessa helpompaa. ”

Ehkä tässä metodissa monella tapaa myös kiteytyy jo melkein kliseinen ajatus, että jokaista päivää pitäisi elää kuin viimeistä. Näinhän se kuitenkin on. Koskaan ei tiedä, mikä päivä on viimeinen.  Ehkäpä juuri tämän takia minunkin kannattaa alkaa pitää sitä mekkoa, jota säästelen siihen johonkin ”erityiseen päivään” ja polttaa niitä puhtaan pellavan tuoksuisia kynttilöitä juuri tänään.