Kummallinen viikko ja maailman ohitse lipuminen

Viikko on mennyt kummallisissa merkeissä. Käyn toista kertaa pahenemisvaihetta ilman kortisonikuuria, joka nyt ei mitään tässä taudissa paranna, mutta nopeuttaa pahenemisvaiheesta toipumista. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, jolloin MS-tauti todettiin. Silloin pahenemisvaiheen läpikäyminen oli samaa shokkia taudin toteamisen kanssa. Se meni melkoisessa sumussa. Tämä viikko on ollut todella hankala. Olen ollut kipeä, jalkani toimivat vain lyhyiden kävelymatkojen ajan. Mieli on ollut musta ja uupuminen hankalaa. 

Olen joutunut peruuttamaan suunnitellun matkan ja tapaamisia vain pahenemisvaiheen tuomien rajoitteiden vuoksi. Käyn edelleen sotaa tautia vastaan. Olisi niin paljon helpompaa olla rehellisen armollinen itselle tässä tilanteessa. Tänä aamuna tein aamulenkin koiran kanssa normaalin nelihenkisen perheen aamuhaipakan jälkeen. Sen jälkeen kävimme mieheni kanssa muutamassa kaupassa. Kotiintulomatkalla aivoni tuntuivat olevan jo aivan ylikuumenneet. Jalat alkoivat tuntua lötköpötköspageteilta. 

Minulla on perhettä, jotka auttavat minua koko ajan. Pyydettäessä ja ilman pyytämistäkin. Ilman heitä en selviäisi. Silti, minussa on edelleen se tehotoimijan moottori. Se, jolla on jostain syystä kiire kokea ja tehdä. Se, joka ei osaa istua ja katsoa maailman ohitselipumista, ilman sen kyytiin hyppäämistä. On vaikea oppia vanhoista kaavoista pois – varsinkin kun meille uskotellaan, että ainoa tapa nauttia elämästä on tehdä, kokea ja kokeilla mahdollisimman paljon. Miksi ei vain olla. Hiljaa. Paikallaan. Juuri siinä, missä sattuu silloin olemaan. 

Juuri siihen paikoillaan olemiseen syksyn hämärtyvät illat ovat hyvää aikaa. Villasukat jalkaan ja kynttilät palamaan. Olen aloittanut harrastuksen muutamia viikkoja takaperin (haastavan, mutta monella tapaa hiljentävänkin ortodoksisen kirkkokuorolaulun). Aion aloittaa toisenkin. Aion opetella olla tekemättä yhtään mitään. Opetella levähtämään. Opetella antamaan maailman vain lipua ohi.