Kehnoja kuulumisia
Jalkojen toimintakyky meni alkuviikosta olemattomiin. Heti kun nousin seisomaan, jalat alkoivat täristä väsymystä. Muutama kymmenen metrin matka kävellen meni irvistellen ja maanantaina jouduin ottamaan kepin kaveriksi. Tiistaina menin päivystykseen ja sieltä neljän tunnin odottelun jälkeen osastolle kortisonipulssiin. Kortisonipulssi on kolmen päivän kuuri, jossa jokaisena päivänä tiputetaan gramma solumedrol kortisonia suoneen. Kortisonipulssi ei sinänsä paranna mitään, mutta saattaa nopeuttaa toipumista. Aiemmin kortisonipulssin teho on tuntunut nopeasti. Nyt ei ole niin. Se luo pelkoa sisimpän. Mukavana lisänä tälle viikolle on ollut, että samaan aikaan kun itse olin sairaalassa on puoliso ollut 39 asteen kuumessa. Onneksi tukiverkosto on kunnossa, että hommat ovat rullanneet niin kuin yleensä.
Epäselvyys ärsyttää
Pääsin eilen illalla kotiin pään ja selän magneettikuvauksen jälkeen. Kuvissa ei näkynyt uusia muutoksia. Itselle on edelleen hieman epäselvä, että onko tämä sitten relapsi vai mikä. Lääkärit ovat nyt useampaan kertaa väläytellyt mahdollisuutta siitä, että ms-tauti saattaa olla toissijaisesti etenevä aaltomaisen taudin sijaan. Sitä ei kuitenkaan näytä muuta kuin aika. Ja odottavan aika on aina pitkä.
Eli samalla lääkityksellä jatketaan. Tänään kävin hakemassa kyynärsauvat. Rollaattorilla ei oikein pääse lumisilla teillä ja keppi tuntuu liian huteralta kävelykaverilta. Olo on jotenkin kamalan lohduton. Jaloissa on kovat hermokivut, pää on kummallisen tuntuinen kortisonin vaikutuksesta ja itku on herkässä.
Tästäkin selvitään. Tämäkin menee ohi. Tämä on vain elämää.