Jotain ihanaa on tapahtunut

Jotain ihanaa on tapahtunut. Kortisonikuuri on tepsinyt! Energiatasoni ovat koko ajan olleet noususuunnassa ja parina viime päivänä olen käynyt muutaman kilometrin reippaalla kävelylenkillä. Jalat hieman muistuttelevat lenkin lopuksi taudista, mutta uskallan luottaa, että jalat kantaa. Sormenpäissä on edelleen  tunto tallella ja päiväunet eivät ole enää joka päivä aivan pakolliset – enemmänkin takuu siitä, että jaksan touhuta vielä illankin. Rinnassa kuplii niin mahdoton onnen tunne, että suu vääntyy väkisinkin jatkuvaan hymyyn. 

Näin on hyvänä päivänä, mutta niitä onneksi on nyt enemmän, kuin niitä, milloin ms-tauti muistuttaa itsestään. Viime sunnuntaina takana oli huonosti nukuttu yö ja aamulla jalat olivat kankeat tukit. Kirkossa seistessäni (ortodoksikirkossa pääasiassa seistään liturgian eli jumalanpalveluksen ajan saarnan aikaa lukuunottamatta voinnin niin salliessa) jaloissa tuntui voimattomuutta ja tärinää. Muutaman kerran levähdin istuen ja seistessäni tukeuduin edessä olevan tuolin selkänojaan. Jalkojen oireilu kuitenkin helpotti iltapäivällä nukuttuani pari tuntia. Nyt on koettu ja todettu useamman kerran, että kuumuus ja vähäinen uni ovat selvästi asioita, jotka laukaisevat ms-oireilua. 

Olen ollut useampana päivänä tyypillinen minä. Impulsiivinen, “jokapaikanhöylä”. Minulla on taas monta rautaa tulessa – ehkä liian paljonkin. Lähipiiri tekee kyllä pieniä huolestuneita huomautuksia, että ottaisin edelleen rauhallisesti. Mutta ei. Laitan ruokaa, leivon, järjestelen kotia ja suunnittelen tekeväni vielä edes pienen vaellusmatkan Lapin suunnalle ennen kesän loppua. Kaikki kuulostaa aivan normaaliarjelta muille (paitsi ehkä se vaellusmatka), mutta minulle ne on parin kuukauden ajan olleet muille delegoitavia asioita. 

Huomaan kuitenkin, että minusta on tullut itseäni kohtaan hieman armollisempi viime kuukausien aikana. Kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä – ei oikeastaan lähellekään täydellistä. “Aika hyvä” on niin monella elämän osa-alueella täysin riittävä!