Hölmön hassua ruoka-aikaa

Ruoka-ajat lasten kanssa ei ole aina sujuvia. “En tykkää” ja “En syö” kaikuvat turhan usein keittiössä, vaikka vanhemmat yrittävät kuinka tarjota monipuolista ja vaihtelevaa ruokaa. Omien lasteni mieliruoat vaihtelevat suuresti. Kuopus söisi kolme päivää putkeen kalakeittiö, mitä esikoinen syö muutaman lusikallisen. Esikoinen ilahtuu kun lautasella on pihvi sinapin kera. Kuopus ei suostu syömään kuin kanaa tai kalaa. 

Kaikin puolin minusta ruoasta on tehty aivan liian suuri asia elämässä. Siitä puhutaan KO-KO A-JAN. Ajatella jos sen annettaisiin olla vain se juttu, millä saadaan energiaa sen verran, että ei tunneta nälkää seuraavaan ruoka-aikaan saakka. Mutta ei. Siitä on tullut päähännousema monille. Hysteeristä tuijotusta. Mielensäpahoittamista. Rinnan röyhistystä. Aivan hölmöä hommaa.

Vaikka kuinka yritän saada itselle “vuoden äiti” pisteitä (jotka aion täysin hylätä edellisen postauksen tunnelmissa) tekemällä ruoan alusta saakka itse, lappasin viime viikolla täysin hyvällä omalla tunnolla ostoskärryn melkein täyteen einesruokaa. Lapsi ei siihen kuole. Einesruoalle on vain annettu leima, että sitä kotona lapsilleen tarjoava melkein yrittää myrkyttää muksunsa. Jälleen aivan höpöä hommaa. 

Mutta, mitä ruokahetkiin tulee, niin huomasin, että lapsia voi huijata. Oli se einesruokaa tai itse teurastettu possu. No, ei ehkä aivan huijata, mutta muuttaa ruokailutilannetta hauskemmaksi niinkin yksinkertaisella jutulla, kuin syömätikuilla!

Tilasin Ebaystä molemmille lapsukaisille omat harjoittelusyömätikut. Melkein parhaat pari euroa, mitä olen pitkään aikaan käyttänyt. Nyt nimittäin ruoka-aikana harvemmin kuuluu “en tykkää”. Sen sijaan kuuluu ilahtunut “Saako syödä tikuilla”. Ja jos ruokaa pysyy tikuissa, on vastaus myönteinen.

(Ja kuvien ottohetkellä nyt sattumalta oli ruokana wokkia. En itse terastanut lehmää, nuudelit einespakkauksesta, soosi suoraa pussista ja brokkolit pakastealtaasta).