En jaksa, mutta toisaalta, mihin minä tästä menisin…

Kotiuduin sairaalasta iltapäiväillä. Lapsilla oli ollut ikävä. Kuopus pelkää, että äiti lähtee taas saamaan “rokotuksia”, huolettaa, että ne käyvät äidille kipeää. Koira ei tiennyt miten päin olisi. Oli sitten vaisun oloinen. Päästessään viereen nukkumaan iltaunia, hän laittoi päänsä minun vatsalleni ja huokaisi syvään. Kaikki hyvin.

Jalkoihin sattuu, kroppa on kauttaaltaan kumman tuntoinen. Väsyttää, mutta uni ei tule. Voimat on niin vähissä. Niin fyysiset kuin henkiset. Mietin jo usein, että en enää jaksa. Toisaalta, mihin minä tästä menisin. Ei ehkä ole tarve jaksaa. Täytyy vain taas hengitellä tämän läpi. Ottaa se juuri sellaisena kuin se on. Nyt on “normaaliin” verrattuna vaikeaa. Ei sen ihmeellisempää. 

Kuvat on alkuviikon mökkireissulta. Onneksi pääsin käymään siellä. Pienistä asioista saa potkua tähän sairauden sanelemaan elämää.

Viikonlopussa kuitenkin luvassa kivaa blogin puolella. Kannattaa käydä katsomassa 😉