3 päivän sairaalareissu ja taudin pahenemisvaihe

Pahoittelen jo etukäteen kirjoitusvirheitä. Haluan kirjoittaa viime päivien kuulumiset, mutta pää on pyörällä ja väsymyksen vuoksi ajatus ei kulje…silti…

Fatiikki (uupumus) alkoi paheta viime viikon aikana. Viikonloppuna jaloissa alkoi olla taas tunne, että voimat on vähänä. Itse lihaksissa ei ole mitään vikaa – jokin hermovika vain kertoo reisilihaksille, että kolmesadanmetrin kävelyn tilalta on juostu monta tuntia yhteen menoon.

Soitin maanantaiaamuna neurologian poliklinalle ja sieltä kävi käsky päivystykseen neurologin arvioon. Arvio oli, että nyt olisi paikallaan kolmen päivän kortisonihoito. Tähän pahaiseen ms-tautiin ei ole parannusta ja kortisonikaan ei oireita varsinaisesti paranna. Sen tarkoitus on nopeuttaa pahenemisvaiheesta toipumista. No, siinä määrin, mitä siitä sillä kertaa toipuu. Ensimmäinen kortisonikuuri annetaan sairaalassa suonensisäisesti. Seuraavat saa napsia kotona tabletteina. 

Minulla on nyt toinen pahenemisvaihe kahden kuukauden sisällä. Olen käyttänyt ms-lääkettä vasta alle kuukauden ja vaste lääkkeestä nähdään 6 kuukauden käytön jälkeen. 6 kuukauden lääkäriaikaa on kuitenkin nyt tuotu eteenpäin 3 kk, jolloin mahdollisesti tehdään uusi pään magneettikuvaus.  Jos sinä aikana tulee uusia pahenemisvaiheita niin kyseeseen saattaa tulla jo lääkityksen vaihto. 

Kortisonia annettiin nyt 3 päivän aikana 1 g kerrallaan. Vastetta lääkkeestä on ollut siinä määrin, että sormenpäihin tuli tunto melkein kokonaan takaisin! Jotain hyvää siis.  Jaloissa ja fatiikissa ei ole vielä ollut muutosta parempaan, mutta kortisoni saattaa alkaa tehota vasta muutama päivä kotiutumisen jälkeen. 

3 päivän sairaalareissun aikana minulle tehtiin myös selkäytimen magneettikuvaus. Selkäytimessä näkyi ms-taudin muutoksia. Kävin myös fysioterapeutin arvioissa. Huomasin tasapainoni olevan melko heikossa jamassa. 6 minuutin kävelystä jaksoin minuutin reippailla. Kolme viimeistä laahustelin tasapainon heitellessä vasemmalle. Voiko tämä olla mahdollista…huolestuttavaa. 

Täytyy sanoa, että olo on itsellä pessimistinen. Tuntuu, että kaikki pienet toivonrippeet on viety. Pelottaa, että tauti saa yliotteen. Toimivan lääkkeen löytämisen aikana vointini rappeutuu pikkuhiljaa.

Yritän hengittää hetkessä. Se on ainoa, mitä minulla varmasti on. Tämä hetki.