Minä olen yhteiskunnan pohjasakkaa – surullisen raadollinen kuva sosiaalituilla elävistä

Vaikka tähän ikään mennessä olen oppinut, että elämä on joskus todella arvaamatonta, eikä aina myönteisessä mielessä. Elämä harvoin menee omien odotusten mukaan. Olen kokenut monta menetystä ja joskus matto on vedetty jalkojen alta, niin että mätkähtää pyllylleen pitkäksi aikaa. Kuten kirjoitin aiemmin – yleensä maasta päästää ylös. Kaikkia menee ohi aikanaan tavalla tai toisella. 

Nyt MS-taudin kanssa elämän arvaamattomuus on konkretisoitunut vieläkin enemmän. Taudin ärhäköityminen tuo huolen tulevaisuudessa ja taloudesta. Pystynkö enää käymään töissä? Pystynkö tekemään täyttä tuntimäärää? Mitä jos joudun varhaiseläkkeelle? Kuinka meidän perhe pärjää? Mitä jos joudun turvautumaan jossain vaiheessa sossun tukiin – sehän on todella HÄPEÄLLISTÄ…

Joku varmaan miettii, että miksi talous kaatuisi siihen, jos minä en pysty käymään töissä. Onhan meitä kaksi aikuista tässä perheessä. Muutimme mieheni ja esikoisemme kanssa Englannista Suomeen 4 vuotta sitten. Syynä oli minun halu muuttaa omaa perhettäni ja tukiverkkoani lähemmäksi. Nyt MS-tautiin sairastuttani olen todella onnellinen, että muutimme.. Olimme ehkä sinisilmäisiä sen suhteen, että mieheni saisi helposti töitä. Karu totuus on paljastunut, että töiden saaminen ei ole helppo juttu ainakaan pohjoisemmassa Suomessa, jossa työttömyysprosentti on korkea. Suomen kielen oppiminenkaan ei osoittautunutkaan aivan helpoksi nakiksi ja kun jo lumen luomiseen pitäisi olla tutkintopaperi näytettävänä (tämä nyt on kärjistetty) on suoraan peruskoulun penkiltä töihin mennyt puolisoni henkisesti potkittu palasiksi. (huom. Englannissa on vielä luokkasysteemi ja mieheni ikäluokasta valtaosa niistä duunareista on mennyt työelämään peruskoulusta. Eri maa, eri systeemi). 

Se sisu ja halukkuus kielen oppimiseen ja töiden aktiiviseen etsimiseen loppuu jossakin vaiheessa – ainakin silloin kun kurssien kouluttajat sanovat, esimerkiksi ” jos haluatte töitä, niin muuttakaa pääkaupunki seudulle” tai ” suomalaiset työnantajat, ovat epäluuloisia ulkomaalaisia työnhakijoita kohtaan”. Jälkimmäisen lauseen kohdalla voisi rehellisesti sanoa “rasistisia”, mutta ollaan siitä nyt hiljaa. Jostain kumman syystä mieheni ei halua pakata laukkujaan ja suunnata takaisin kotimaahansa (kuten näissä tapauksissa yleensä sanotaan). JOSTAIN syystä mieheni haluaa olla perheensä luona ja me ollaan jo nyt niitä tuen avulla eläviä iilimatoja, jotka imevät Suomen talouden kuiviin. Lisätään tähän vielä, että itse olen tippunut jo Kelan sairaspäivärahalle. Tuplasti Suomen talouden nurin puhaltajia täällä! Minulle nyt kukaan niin ei ole sanonut moista, mutta jos on uskominen niihin kommentteihin, joita ihmiset nettiin jättää, niin monella on surullinen suhtautuminen asiaan. 

Pysähdytääs hetkeksi ja mietitään, kuinka RAADOLLINEN ajattelutapa osalla Suomalaisista vallitsee niitä kohtaan, jotka eivät pysty itseään elättämään tai jotka tarvitsevat tukia ja apua. Vahvat selvityköön ja heikommat kuolkoon – eikö vain. Siinä ajattelumallissa lähimmäisenrakkaus on nakattu romukoppaan. Muistetaan kuitenkin, että me elämme YHTEISkunnassa. Eikö yhteiskunnassa – vähän niin kuin valtaisassa kylässä muut huolehdi heikoimmista ja vähäosaisimmista? Niistä, jotka syystä tai toisesta eivät sitä itse pysty tekemään. Jos niin monen suomalaisen raadollisen ajatteluntavan mukainen yhteiskunta perustettaisiin, niin kuinka moni pystyisi oikeasti katsomaan itseään peiliin, kun näkisi köyhät, lapset mukaan lukien kerjäisivät kadunkulmissa tai heidän langanlaihat ruumiinsa makaisivat hengettöminä porttikongeissa. Ihan oikeasti. Sitähän se olisi. 

En sano, etteikö Suomessa ole myös niitä, jotka lypsävät kaikki mahdolliset etuudet ja heidän elintasonsa näyttää vastaavan niitä, joiden pankkitilille tulee työnteolla monta tuhatta euroa kuukaudessa. Sekään ei ole oikein. Kannattaa tarkastella asiaa kuitenkin useammasta vinkkelistä. Elämä on arvaamatonta. Puolison työpaikka saattaa lähteä alta ja toista ei löydy. Lapsesi saattaa saada loppuelämän hoidon vaativan aivovaurion autoilijan törttöillessä suojatien kohdalla. Puolisosi saattaa päättää päivänsä oman käden kautta jättäen sinut maksamaan yksin korkeaa lainanlyhennystä. Saatat itse sairastua vakavaan työkyvyn vievään sairauteen. Niissä tilanteissa ei yksin pärjää. On pakko tukeutua Suomen sosiaaliturvaan. Tai ehkä me edetään siihen, että rikkaat elää ja köyhät kuolee. Se on surullinen tulevaisuudenkuva.