Miltä tuntuu, kun elämältä lähtee “pohja”
Torstai. Olo on edelleen kamala. Hermokivut ovat alkaneet. Ne juoksevat pitkin jalkoja ja käsiä. Se kai kertoo siitä, että kortisoni tekee jotain hermoissa. Jalat tuntuvat melkein painottomilta. Niihin ei oikein uskalla luottaa. Tasapaino heittää ja keittiössä kävely käy melkein nykytanssiesitykseltä, kun pitelen huonekaluista ja nostelen kummallisiin hermonytkähdyksiin jalkojani.
Viime vuonna tajusin jo, että olen todella stressaantunut. Aivan kaikesta, mitä elämä toi eteen ja mitä en edes nähnyt vilaukselta. Alkuvuodesta jo rukoilin monet kerrat (God surely works mysterious ways), että oppisin pois stressistä. Kuinka olenkaan kaivannut sitä, että saisin hypättyä pois näistä naurettavista odotuksista, joita meille pusketaan eteen joka tuutista. Ja tässä sitä ollaan. Useampi kuukausi sairaslomaa takana. Päivät, jolloin olen ollut hyvässä kunnossa, on laskettavissa yhden käden sormilla. Täysin epätoivon täyttämänä niin monina päivinä. Silti, huomaan olevani useimpina päivinä seesteisempi, mitä olen koskaan elämässä ollut.
Minun elämältä lähti tavallaan pohja pois. Tottakai olen tiennyt elämän arvaamattomaksi ja olen nähnyt niin monta kertaa, että sairaus voi muuttaa kaiken silmänräpäyksessä. Vaikka sen kaiken tiedostaa, ei sitä kuitekaan koskaan ajattele omalle kohdalle tapahtuvaksi. Kunnes se tapahtuu. Minun elämästä lähti se turvallisuuden tunne, johon olin tuudittautunut. Se turvallisuuden tunne oli täyttä harhaa.
En yritä olla yltiöpositiivinen. Tämä sairaus ketuttaa melkein joka päivä. Silti tässä kaikessa kieroudessa olen tajunnut, kuinka ONNEKAS olen, että ms-tauti iski minuun. Ilman sitä juoksisin päättömän kanan lailla viellä viisikymppisenä yrittäen päästä saavuttamattomiin tavoitteisiin. Yrittäisin edelleen olla onnellinen sitä oikeasti olematta. Vaikka en ole tietoisesti kuin pari kertaa käsitellyt asiaa, käy taudin prosessointi koko ajan päässä. Tulen koko ajan siihen lopputulokseen, että vaikka näillä minulle jaetuilla korteillä ei välttämättä pelata pitkään, niillä pelataan hyvin.
Olen useamman vuoden yrittänyt pyristellä eroon näistä “maallisista vaatimuksista”, joihin me huomaamattamme pyrimme, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Miksi? Siksi kun muutkin. Pitäisi olla tietynlainen, aina hieman parempi. Laihempi ehdottomasti. Kyykkäillä personaltrainerin huutaessa vieressä. Kodin pitäisi sointua yhteen kodin kuvalehden sivujen kanssa. Pitäisi brändätä itsensä. Olla erikoinen ja näyttää maksimissaan 20-vuotiaalta, vaikka vuosia on ruudussa jo 50. Persoonallinen pitäisi olla, mutta ei kuitenkaan liian, ettei kukaan katso pahasti. Lapsia pitäisi juoksuttaa joka mahdollisessa harrastuksessa, koska muutenhan heistä ei tule yhteiskuntaan ylisuorittavia media-assistentteja. Hyvä perhe tekee vähintään yhden aurinkolomamatkan vuodessa, muuten elämästä jää kokematta ja näkemättä…lista jatkuu loputtomiin. Siinä ei mitään, jos joku saa elämäänsä tärkeää sisältöä edellämainituista, mutta miksi siitä kaikesta on tehty tavallaan normi ja tavoite elämään? Jotain, millä röyhistellä rintaansa ja täyttää elämänsä, sen sijaan, että siitä nauttisi raakana?
Ja tiedätkö. Huomaan koko ajan välittäväni yhä vähemmän kaikesta. Minua ei kiinnosta yhtään, mitä muuta ajattelee minusta ja minun elämästäni. Minua ei kiinnosta tulla yhtään paremmaksi näillä nykymaailman tavoitteilla.
Tuntuu oikeastaan, että harteilta on lähtenyt satoja kiloja painoa. Tarpeetonta painoa, jota olen aikuisiän kerännyt sinne sen takia, että minun pitäisi olla “jotain”. Se, että en välitä, ei ole masentuneen pessimistin tunteita. Se on sellaisen ihmisen tunteita, joka avaa ensimmäisiä kertoja silmiää ja huomaa, kuinka kaunista elämä on. Se on kaunista, kun siitä ei hae kokemuksia. Se on kaunista, kun siihen ei luo minkäänlaisia (kyllä, ei MINKÄÄNLAISIA) odotuksia. Se on kaunista yksinkertaisimmillaan ja raakana.