Hieman ällyä lällyä

Monet terveydenhuoltohenkilökunnan työntekijät ovat muistaneet kysyä, miten puolisoni voi. Miten hän on ottanut sairauden vastaan ja miten hän jaksaa. Kysymys aina hätkähdyttää. Hyvin…? Ottaako muiden puolisot asian jotenkin toisella tavalla?

Sinä toukokuisena iltana kun palasin toisen kerran päivystyksestä alustavan MS-diagnoosin kanssa, huomasin mieheni kasvoilla surun ja huolen. Näitä uutisia ei kukaan osannut odottaa. Sen jälkeen kotona oli todella kärsivällinen mies, joka minun vuosien kiukutteluihin usein ärähtäneenä, pysyi nyt hiljaa sopivassa kohtaan. Syli oli silloin tarjolla, kun halusin haudata pääni hänen rintaansa vasten. Mies kuunteli ja antoi myös tilaa. Olin vuosien aikana luonut miehestäni tietynlaisen kuvan päässäni. Mitä hän tekisi ison kriisin tullen. Tietenkin ikävänä vaimona en siinä mielikuvassa nähnyt miestäni kovin kaksisena näin ison kriisin tullen. Siksi kai mieheni yllätti minut. Ja yllättää edelleen. 

Tauti on kysynyt mieheni hermoja. Tottakai minä kiukuttelen usein paljon pahemmin kuin kolmivuotiaamme mielipaahaansa ja kyllä me ollaan ehditty melko kovaäänisestikin keskustelemaan asioista. Se kuuluu elämään. Luonnollisesti sairastuminen on lähentänyt meitä. Paljon enemmän, mitä olen ymmärtänyt.

Pari iltaa sitten nyyhkin kurjaa kohtaloani ja kerroin, kuinka pelottaa, että jos joudun pyörätuoliin. Mies pyöritteli päätään (tähän voi lisätä hienoisen Bristolin aksentin ja kääntää tekstin mielessään englanniksi): ” Mikset sinä jo usko,että et sinä ole tässä yksin. Sinä olet minun elämänkumppani ja mitä sulle tapahtuu, tapahtuu mullekin.” No awwww….

Niin, mitäpä tällainen jääräpää uskoo…