Maailman rumimmat verhot auttoivat ymmärtämään
Tänä aamuna oli taas lääkkeiden jakopäivä. Pilleripurkkeja ja dosettia katsellessa olo tuntuu kasikymppiseltä. Miten tässä näin kävi? No siinä kävi niin, että sairastuin. Sairauden kanssa pärjää, kumma kyllä, paljon helpommin kun sen hyväksyy. Tässä ei auta ollenkaan ajatella, että enhän minä nyt voi alle nelikymppisenä olla tässä tilanteessa. Ei elämän pitänyt mennä näin. Ei tietenkään. Ei sen typerän olettamuksen mukaan, että elämä menisi suoralinjaista viivaa. Aikuisikä menee ammattiin valmistumisesta asuntolainaan ja avioliittoon. Väliin mahtuu pari lasta ja sitten painetaan työputkessa omia unelmiaan jahdaten sekä itseä etsiessä eläkepäiviin saakka. Lapsenlapset tulevat sen jälkeen ja kun heidän rippijuhlat on juhlittu, niin sen jälkeen voi sairastua verenpainetautiin ( noin liioitellusti).
Alkuvuodesta otin satunnaisesti muistaessani d-vitamiinia ja sinkkiä. Sairastumisen jälkeen oli pakko ottaa dosetti käyttöön ja jättää se keittiöön näkyvälle paikalle. Muuten lääkkeet jää ottamatta. “Oikeita lääkkeitä” dosetissa ei ole kuin kaksi, loput on vitamiineja ja iso kalanmaksaöljykapseli. D-vitamiinia syön joka toinen päivä 50 mikrogrammaa ja joka toisena 100 mikrogrammaa. D-vitamiinipuutoksella ja ms-taudilla on katsottu olevan jonkin sortin linkki. Syyskuussa katsotaan d-vitamiiniarvot verestä. Veikkaan, että ne ei ainakaan liian korkealla ole. Sinkin turvin en toivottavasti sairastuisi kovin helposti räkätauteihin. Niiden aikana kun “mäsän” vanhat oireet ärsyyntyy. Lentsua ei ymmärtääkseni ole kovin kaksinen ms-tautilaisen sairastaa. Kalanmaksaöljykapseli on pääkopan tueksi. Tuntuu jo, että “mäsä” on vaikuttanut hieman kognitiiviseen toimintakykyyni. Viime viikkoina olen kyllä jättänyt vitamiinit ja kalanmaksaöljykapselit dosettiin. Kortisonikuurista seurasi ällötys isompien tablettien nielemiseen. Tässä palaillaan pikkuhiljaa takaisin normaaliin rutiiniin.
Pilleireitäni järjestellessäni katselin tänä aamuna ympärilleni ja minua hymyilytti. Keittiö muistuttaa koko ajan enemmän jollain tapaa “mummon köökiä”. Dosetti pilleripurkkeineen vain vahvisti mielikuvaa. Ikkunoissa on viime vuonna kirpputorilta ostamani verhot, jotka olen nimennyt rakastavasti “maailman rumimmiksi verhoiksi”. Jollain tapaa ne sitä ovatkin, mutta minä olen aina pitänyt monia yleisesti katsottuna rumia asioita mielenkiintoisina ja kauniina (ehkä tämä selittyy omalla alemmuuskompleksillani). Löysin verhojen kaveriksi täysin yhteensoinnuttoman pöytäliinan. Silti tuossa riitasointuisessa huoneessa on niin valtavan hyvä olla. Ehkä se muistuttaa juuri siitä kiireettömästä tunnelmasta, minkä itse yhdistän mummini keittiössä vietettyyn aikaan (vaikka en muista mummillani olleen yhtä “rumia” verhoja ja pöytäliinaa). Mummini oli myös ahkera ristikonratkoja. Harrastus, jota itse olen aloitellut viime kuukauden aikana.
Minusta on ihan valtavan mielenkiintoista, kuinka oma alitajuntani toimii ja millaisen ympäristön olen rakentanut viime kuukausien aikana. Haenko sillä hyvää tilaa rauhoittumiselle vai saako rauhoittunut oloni aikaan sen, että uskallan rohkeasti ympäröidä itseni rumankauniilla asioilla? “Haaleenvaaleen” suoralinjaisuus ei ikinä istunut minulle, vaikka kuinka yritin sitä viime vuodet. Kadotin jollain tapaa itseni Suomeen muutettuani neljä vuotta takaperin. Se kai aiheutti… stressiä!?! Kamala, onko viime vuosien stressi oikeastaan johtunut pitkälti siitä, että en ole ollut rehellinen itselleni. Onko syynä stressiin itsensä kanssa käyty kova taistelu siitä, millainen luulen olevani ja millainen oikeasti olen? Oli miten oli, tämän kaiken hermokivun ja päivittäisen taudin muistuttelun keskellä huomaan olevani niin monella tapaa enemmän harmoniassa oman itseni kanssa. Ja se jos mikä on ihanaa.