Kaikkea ei voi laittaa ruuhkavuosien syyksi

Olen ollut viime vuodesta saakka melko poikki. Vaikka tein töitä osa-aikasesti, niin vapaapäivätkään eivät saaneet väsymystä täysin pois. Sitä olotilaa olisi kai voinut kutsua jo silloin nimellä fatiikki. Alkuvuodesta totesin jo, että minun täytyy alkaa tekemään pidempiä kävelylenkkejä, kun jalat ovat alkaneet tuntua jotenkin väsyneiltä. Jo viime vuodesta saakka aamuisin vaivanneet kömpelön jäykät jalat laitoin unohtuneen venyttelyn ja lähestyvän neljänkymmenen iän piikkiin (juu, ajattelin, että kun ikää tulee 40, niin kunto alkaa jo siitä rapistumaan). Huhtikuussa jyystin kaulimella kummalta tuntuvaa jalan reisilihasta kun ajattelin ihmeellisen vedon polvessa olevan jäykän lihaksen syytä. Ei ollut.

Kaikki oireeni sopivat niihin paljon puhuttuihin “ruuhkavuosiin” eli pienten lasten perheeseen. Jotenkin niistä kun lukee ja kuulee, niin vanhemmat on väsyneitä ajatteli oman uupumuksen olevan samaa sorttia. Rajansa kuitenkin silläkin. Ei ruuhkavuosien väsymys ole sitä, että kotona ollessa ei meinaa jaksaa väräyttää eväänsäkään sängynpohjalta ja kaikki kotitoimet tuntuvat Mount Everestin viimeiseltä etapilta ilman lisähappea.

Toisaalta, jos olisin mennyt valittamaan terveyskeskukseen jatkuvaa väsymystä, olisi ohjeena ollut terveellisempi ruokavalio, painonpudotus ja liikunnan lisääminen. Ne ohjeet olisi päteneet myös jalkojen kummiin tuntemukseen ja väsymykseenkin. Eikä olisi ollut ihme. Niinhän minä ajattelin oireistani. Sopivat hyvin ulkoilman ja salaatin puutteeseen. Ja toisaalta eipä ne olisi tehneet  huonakaan.

Siksi oli toisaalta onni, että minulle tuli niin graavit ensioireet. Vaikka MS-diagnoosin saaminen ei ollut millään tapaa mukava asia, niin sain kuitenkin syyn jo pitkään olleille kummallisille oireilleni. Mukava asia oli myös, että sain alustavan diagnoosin kahden päivän sisällä lääkäriin menosta ja diagnoosi vahvistui siitä viikon päästä. 

Viimeiset kaksi päivää ovat oireiden kannalta huonoja päivä. Tätäkin kirjoittaessa sormet kompuroivat näppäimistöllä ja käsivarsista asten niissä on väymystä ja tärinää. Kävellessä kymmenen metrin jälkeen jaloissa alkaa tuntua väsymystä (niissähän ei oikeasti ole väsymystä, mutta hermot välittävät virheellistä tietoa). Se rakas vasen jalkani niksahtelee alta tuon tuosta. Kivut kiusaavat koko  ajan. Pahimmillaan ne ovat iltaa kohden. Fatiikki on myös tullut seuralaisekseni. Viimeisimmästä kortisonikuurista on ollut vain hieman apua tähän relapsiin. Hyviä päiviä sen jälkeen on ollut yksi. Muuten oireet ovat alkaneet pikkuhiljaa taas mennä alamäkeen.

Turhan syvällistä analyysiä näisten oireiden lisääntymisestä ei kuitenkaan voi tehdä, koska kroppani ei ole varmaankaan toipunut kunnolla mistään relapsista. Toisaalta, en tiedä pitääkö alkuun saamani diagnoosi relapoiva-remissoiva (eli pahenemisvaihe ja siitä toipuminen aaltomaisesti) enää paikkaansa. Onko tämä jotain toista laatua. En tiedä ja en tiedä tietääkö alan asiantuntijatkaan tarkasti. Tämä on nyt mikä on.

Perjantaina kiittäessä ystävääni ihanasta tapaamisesta sanoin, että tämän ansiosta tätä tautia vastaan jaksaa taas taistella. Ei, korjasin heti. Vastaan taisteleminen ei kannata. Tämän hetken ja tilanteen hyväksyminen on ainoa itseäni hyödyntävä teko. Se on mikä se on. Tätä hoen itselleni joka päivä ja huomaan pikkuhiljaa uskovani sen. Ainakin hetkittäin. Se pienikin on jo muutosta terveeseen suuntaan.