Lopulliset hyvästit ammatti-identiteetille – kipeä kohta sairauteen sopeutumisessa

Suomalainen kysyy uudelta tuttavalta, mitä hän tekee työkseen tai mistä työstä mahdollinen puoliso saa palkan. Ammatteihin liittyy paljon mielikuvia ja kai niistä voi tehdä päätelmiä ihmisestä, hänen luonteestaan ja elämäntyylistä. Työtä ja sen tekoa arvostetaan Suomessa, ehkä jopa monia muita maita enemmän. Englannissa asuessani samaan ilmiöön ei törmännyt niin paljon kuin Suomessa – paitsi, että itse suomalaisena kysyin muiden ammattia. Olen joutunut itse viime aikoina luopumaan vastoin tahtoaan ja sairauteni johdosta omasta ammatistani. Lopulliset hyvästit ammatti-identiteetille ei ole helppo sanoa, varsinkaan sen jälkeen kun huomaa, kuinka suuri osa se on ollut minuutta. Tätä kriisiä en osannut odottaa osana sairauteen sopeutumisessa.

Pitkä työpoissaolo kuulostaa monen korvaan ihanalta ajatukselta, mutta kun poissaoloon joutuu pakon edestä, alkaa työssäkäyntiä arvostaa aivan uudella tavalla. Siinä heijastuu monella tapaa vielä se ihminen, joka pystyi melkein mihin tahansa, koska sairaus ei ollut esteenä. Moni MS-tautia sairastavista pystyy olemaan työelämässä, mutta minulla omaan ammattiini palaaminen ei ole mahdollista.

Miksi töihin palaaminen ei onnistunut

Työpaikkamme pukukopin lokero olisi pitänyt tyhjentää, jos poissaoloa on kolme kuukautta. Kulkutunnisteet olisi pitänyt palauttaa avainten kera. Minulla palauttaminen ei tullut mieleenkään. Kun sain MS-tautidiagnoosin toukokuussa 2017 en uskonut, että se romuttaisi toimintakykyni tähän pisteeseen missä se on. Olin koko ajan palaamassa takaisin töihin. Ainakin kolmen kuukauden sisällä diagnoosista.

En palannut, vaan koin sairauden pahenemisvaiheita toisensa perään. Sen jälkeen suunnitelmissa oli palata töihin marraskuussa. Tauti oli edennyt ja lääkitys piti vaihtaa. Entä keväällä 2018? Lääkitys piti vaihtaa, koska maksani ei kestänyt sitä. Siinä vaiheessa oli tarpeen katsoa, että vointini pysyy myös pidemmän aikaa hyvänä, ennen kuin työtä lähdettäisiin kokeilemaan.

Hyvänä vointini pysyikin siihen saakka kun palasin kokeilemaan työelämää oltuani siitä pois puolitoista vuotta. Työpaikan avainten itsellä pitämisessä oli toivo siitä, että pääsen mutkitta takaisin työhön. Työterveyden kolmikantaneuvotteluissa olimme sulkeneet poissa sen vaihtoehdon, että palaisin takaisin omaan työpisteeseeni. Tämä oli myös minun mielipiteeni, koska kognitiivinen jaksamiseni oli sairauden myötä rajoittunut. Vikkelät jalat ja toimivat kädet olivat myös menneet.  Olin kuitenkin vielä toiveikas sen suhteen, että pääsisin vielä joskus tekemään vielä oman alani, eli sairaanhoitajan töitä. Kuntoutuisin toisessa työtehtävissä ja palaisin hoitajan hommiin. Eihän sairaus voi viedä minulta ammattianikin? Eihän…

Kotona laitoin sairaanhoitajan kynätaskun lipaston alalaatikkoon ja minua itketti.

Viime vuoden marraskuussa aloitin työkokeilun, jonka oli tarkoitus olla 3 kuukautta. Olin saman työnantajan palvelussa, mutta minulle uudenlaista työtä, joka ei varsinaisesi vastannut omaa työhistoriaani tai koulutustani. Työ oli kuitenkin mielenkiintoista ja työporukka mukavaa.

Jouduin jäämään työkokeilusta sairaslomalle joulukuun puolessa välissä. Se vähäinenkin työnteko oli MS-taudille liikaa. Tuli tammikuu ja oireet eivät alkaneet helpottaa. Työkokeilu katkaistiin. Kävin tyhjentämässä vihdoin pukukaappini ja luovutin avaimet. Kotona laitoin kaapissa olleen sairaanhoitajan kynätaskun lipaston alalaatikkoon ja minua itketti.

Ihana, kamala hoitajan ammatti

Pukukaapin avainten hallussapitäminen oli ollut jollain tapaa minulle toivonpilkahdus. Usko siihen, että pääsisin vielä takaisin työhön, johon valmistuin melkein 16 vuotta sitten. Ammattiin, joka on ollut haastavaa – niin hyvässä kuin huonossa, mielenkiintoista, täynnä kehitysmahdollisuuksia ja ennen kaikkea se omalta tuntuva juttu. Totta kai usein tuli selailtua työpaikkailmoituksia turhankin rankkojen työvuorojen jälkeen. Melkein mikä tahansa olisi parempaa, kuin aliarvostettu ja -palkattu sairaanhoitajan työ. Hoitajan ammatti on kutsumusammatti. Minun kutsumusammattini. Vaikka sille ei enää elämäänsä moni omistakaan, niin jonkinlainen kutsumus alalle täytyy olla. Sille joko soveltuu tai ei.

Vahingossa oikeaan ammattiin

En nuorempana koskaan ajatellut haluavani sairaanhoitajaksi. Koulutukseenkin päädyin aivan vahingossa, mutta kuukauden opiskelun jälkeen tiesin olevani opiskelemassa oikeaa ammattiin. Sen ammatin ansioista pääsin Englantiin töihin helposti ja tapasin siellä puolisoni 15 päivää maahan tulon jälkeen. Tuskin olisin muuttanut Suomesta pois ilman ammattini suomaa erittäin helppoa Englantiin töihin menoa.

Tein melkein kymmenvuotisen työhistorian Englannissa. Kokeilin siellä alle vuoden toisenlaista työtä, mutta kaipasin takaisin sairaalamaailmaan. Viimeiset 10 vuotta tyoskentelin pääasiassa syöpäpotilaiden hoitotyössä kirurgisesta hoidosta, sytostaatti- ja palliatiivisessa hoitoon. Olen aina vähätellyt, kuinka paljon ammattini merkitsee minulle. Se on vain työtä! Voi kun olisikin. Ammatissa kohtaa tuhansia ihmisiä, joista monen tarina sykähdyttää, joista on vuodattanut kyyneliä ja kohdannut monia ihmisiä, joita vieläkin muistelee lämmöllä. Ammatti on osa identiteettiä. Ammatin vuoksi ei työajan ulkopuolellakaan jäädä sivustaseuraajaksi sairauskohtauksissa tai onnettomuuksissa.

Lopulliset hyvästit ammatti-identiteetille

Nuo tammikuiset kyyneleet ja pitkään jatkunut synkkä olo avainten palauttamisesta ja siitä kynäkotelon poislaittamisesta oli taas yksi merkittävä asia sairauteen sopeutumisessa. Oikeastaan yllätyin, kuinka vahva reaktio siitä syntyi. Työ oli ollut todella raskasta viime vuodet ja epäilen, että työstä johtunut stressi myös omalta osaltaan laukaisi sairauden juuri silloin kuin se laukaisi. Toisaalta taas, koska sairaus oli oireillut jo pitkään uupumuksena ja nopeana kognitiivisena kuormituksena, koin työn tekemisen raskaampana, mitä se oli.

Surun takana oli luopumisprosessi, johon yllätyksekseni jouduin. Jouduin (ja edelleen joudun) hyvästelemään sairaanhoitajan ammatti-identiteetin. Sen, mihin kuuluu työminä ja kaikki, mitä erilaiset sairaanhoidon työyhteisö antaa. En tajunnutkan sen olevan itselleni niin merkittävä asia, minkä olen nyt tammikuun jälkeen huomannut. Kaikki se koulutus, lisäkurssit ja työkokemus haihtui kuin tuhka tuulee. Sillä ei ole enää mitään väliä.

Kipeä kohta sairauteen sopeutumisessa

Ei ole enää vain minun epäuskoani vaan totista totta, että minä en tule enää palaamaan omaan ammattiini. Vaaka on itsellä kallistunut nyt myös sen puolelle, että tuskin pystyn palaamaan lainkaan työelämään – pystyn muutamaksi viikoksi, mutta sen jälkeen alan olla jalaton. Minun mielipiteeni ei kyseistä asiaa kuitenkaan päätä vaan sen päättää muut tahot ajan kanssa.

MS-tautini ei tunnu kestävän mitään ylimääräistä. Olen taas joutunut laskemaan ylimääräiseksi kaiken, joka ei ole kotioloissa rauhallista elämää ilman ylimääräistä tai yllätyksiä. Tänään kurkku on tuntunut karhealta – kiitos kotona kiertäneen PIENEN yskän. Hermokivut ovat juokseneet päästä varpaisiin juurikaan hellittämättä. Vasen silmä tuntuu oudolta ja siinä on nykinyt aamusta saakka elohiiri. Kaikki tämä sen infektionpoikasen, joka yrittää puskea pintaan.

Ja tämäkin menee ohi

Krooninen sairaus opettaa elämän tärkeätä oppituntia: kaikki, niin hyvässä kuin huonossa katoaa aikanaan. Elämä on sarja luopumisia, niin ikävältä kuin se saattakin kuulostaa, vaikka luopuminen ei ole useinkaan huono asia. Kun omaa elämäänsä katsoo eteenpäin, on meillä usein mielikuva, siitä, mitä “yleensä tapahtuu”. Sairaudet ja vaivat eivät tule mukaan matkalle vasta kuin vanhuudessa. Vastoinkäymisiä harva näkee tulevaisuudessaan.I Kaikilla tosielämä ei vastaa kuvitelmia. Itsellä luopumisen oppitunteja on tullut paljon viimeisen kahden vuoden aikana ja valta-osa uskomuksistani ja mielikuvistani on revitty kappaleiksi.

Ehkä ne kaikki tittelit ja nimikkeet, joilla saatamme määritellä itseämme ovat asioita, jotka kahlitsevat meitä? Ehkä luopumisten sarjat vievät meitä vapauteen. Ehkä me alamme löytyy meidän aidointa itsemme, kun meidän kaikesta tarpeettomasta rakentamaamme minuutta aletaan murtaa.

Kuinka tärkeä osa sinun ammatti-identiteettisi on? Oletko joutunut luopumaan siitä sairauden vuoksi?

Seuraatko blogia jo somessa?

Instagramissa @mariaisstrongblog ja Facebookiin tästä

**********

Blogin suosituimpia postauksia:

Mitä kaikkien tulisi tietää fatiikista eli äärimmäisestä uupumuksesta?

Mitä, jos olisin sairastunut MS-tautiin Englanissa asuessani?

Asia, mikä MS-taudissa ärsyttää eniten