Mitä tapahtuu, kun perfektionisti sairastuu?

Tehy-lehdessä oli mielenkiintoinen haastattelu, jossa prefessori Juho T.Hakalan mukaan äärimmäisyyksien tavoittelu sairastuttaa. Jutun otsikko ” Perfektionismi on työelämän syöpä” puhuttelee itseäni. Tunnistan siitä itseni. Olen ollut aina perfektionisti. Oma rimani on aina ollut toivottoman korkealla. Sen nostamiseen on vaikuttaneet niin minä itse, mutta myös ympäröivät yhteisöt, joiden vaikutuksille olen varsin herkkä. Olen ollut stressaantunut niin kauan kuin muistan ja kroonisella stressillä ja sillä, että MS-tauti puhkesi, silloin kuin puhkesi, on selvä syy-seuraus suhde.

Perfektionistin hauras minä

Perfektionismin tavoittelu on ongelmallista, koska perfektionisti ei ole koskaan tyytyväinen. Itse koen, että perfektionisti kaipaan myös aina ulkopuolelta tulevaa hyväksyntää ja monen uurastukseni takana on vain yksi tavoite: saada kiitosta. Itsetuntoa kohotetaan muiden hyväksynnällä ja valitettavasti kovin monia ei kiinnosta muiden uurastus. Sieltä kai perfektionismiin taipuvaisuus nouseekin – hyväksymisen etsimisestä. Perfektionistin elämä on valtavan uuvuttavaa. Perfektionistin minuuden rakenteet ovat hauraat ja sitä aidointa omaa itseään ei uskalla paljastaa kuin harvoille. Muiden kohdalla saattaa olla toisin, mutta näin on ainakin omalla kohdallani.

Miten käy kun perfektionisti sairastuu vakavasti?

Miten käy, kun sairaus rajoittaa toimimintakykyä ja vointi on koko ajan ennalta-arvaamatonta? Perfektionistille tulee valtava kriisi. Oma toiminta ei enää riitä pitämään yllä sitä huterasti rakennettua minää. Sitä minää, joka tekee aina jotain, mistä saa kehua tai millä pääsee pätemään. Ei kukaan kehu ihmistä, jonka suurin saavutus on matka sängystä sohvalle makaamaan. Perfektionisti ei pääse pätemään, vaan joutuu tukeutumaan muihin selvitäkseen päivästään. Sairastumisen seuraukset ovat perfektionistille kova kriisi, mutta…

“Kriisi voidaan määrittää päätöksentekoa vaativaksi tilanteeksi, jolloin päätös luo edellytykset uuden mahdollisuuden toteutumiselle. Näin kriisi voidaan määritellä siirtymävaiheen haasteeksi ­ kohti jotain uutta.” (Lähde Väestöliitto)

Olen monta kertoo kirjoittanut siitä, miten MS-tauti on rikkonut sitä itselle vanhingollista minää ja olen saanut alkaa rakentaa identiteettiäni terveemmälle pohjalle. Olen kyllä tiedostanut jo ennen sairastumistakin, että perfektionismi on ollut vanhingollista minulle, mutta nyt sairauden tuomien fyysisisten rajoitteiden vuoksi on pakko madaltaa omaa rimaa. Ja yllätys, yllätys… perfektionistin rimaa pystyy madaltamaan perfektionistin mittapuulla maahan saakka, ennen kuin ympäristö ja muut huomaavat, että perfektionisti on jättänyt työnsä tekemättä. Näin taas omalla kohdallani, mutta tuskin olen niin uniikki yksilö, että muilla olisi täysin päinvastoin.

Jouluna perfektionisti pääsee pätemään

Jouluhan on perfektionistille ihanaa aikaa. Lahjat, kodin koristelu, pikkujoulut, joulujuhlat ja joulun ruokailu. Monta asiaa, missä perfektionisti pääsee kiillottamaan kruunuaan. Tänä jouluna on tietoisesti madaltanut omaa rimaani. Tässä muutama esimerkki, miten:

• En tehnyt itse piparkakkutaikinaa. Ensin ajattelin antaa lasten koristella jo valmiita kaupan piparkakkuja. Okei, en ole valmis vielä tähän eli ostin valmista taikinaa pakastealtaasta. Lapset eivät huomanneet eroa.
• Joululahjat miehen perheelle – yllätys, yllätys… mieheni osasi ostaa ne. Hän olisi osannut ostaa ne aivan varmasti aiempinakin vuosina, mutta ei….perfektionistin täytyi saada aina päteä tässäkin asiassa.

Näinkin pienistä muutoksista on seurannut hyviä a-haa- elämyksiä. Tärkein niistä kai on se, että jos joku muu lähipiiristä ei voi tehdä asiaa a tai b puolestani omien voimavarojeni ollessa vähäiset, niin niitä ei välttämättä tarvitse tehdä lainkaan. Jos ne tarvitsee välttämättä tehdä, niin tekemistä voi siirtää siihen saakka, että itsellä on niihin riittävästi voimia – eli usein hamaan tulevaisuuteen saakka. Välillä , tai aika usein perfektionistin kannattaa kokeilla mennä sieltä, missä aita on matalin. Perfektionistin kannattaisi syleillä sanontaa “Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa on”. Todellakin. Mihin meillä on edelleen kiire? Miksi meillä on koko ajan tarve panna parastamme?

Itsensä voi kuka vain sairastuttaa perfektionismillä, mutta priorisoinnin, delegoinnin ja deletoinnin taidot ovat harvassa. Ehkä ne ovat asioita, joita kannattaisi tavoitella enemmän.

Seuraatko blogia jo somessa?

Instagramissa @mariaisstrongblog ja Facebookiiin tästä

**********

Blogin suosituimmat postaukset 2018:

Mitä kaikkien tulisi tietää fatiikista eli äärimmäisestä uupumuksesta?

7 asiaa, mitä ei kannata sanoa kroonisesti sairaalle

Puolison ajatuksia sairastumisestani

Onneksi sairastuin MS-tautiin

Migreeni ja daith-lävistys