Väritön, iloton olo

Heräsin sunnuntaiaamuna seitsemän aikaan kuopuksen kuiskutellessa vieressä, että hän ei jaksa enää nukkua. Voi, äiti jaksaisi nukkua vaikka viikon. Laitoin aamupalaa ja siistin hieman keittiötä. Mieheni nousi hieman ennen yhdeksää ja häntä oli vastassa ms-zombie, joka kertoi käsien tuntuvan 20 kilon kantamuksilta ja jalat spagetilta. 

Aamupäivä meni sängyssä levähdellen ja lyhyitä unia nukkuen. Iltapäivällä olo oli edelleen voimaton. Istuminenkin tuntui liian kovalta työltä. Olisiko kolme päivää aiemmin alkanut nuha syy, miksi hyvin toipuneet oireet yht’äkkiä ottivat takapakkia? Oli tai ei, niin voimattomuuden lisäksi päähän nousi kova ketutus. Surun ja suuttumuksen kyyneleet vuotivat useamman kerran poskilleni illan aikana. Tässäkö minun loppuelämä nyt on. Päiviä, jolloin äiti ei pysty osallistumaan normaaliin perhe-elämään.

Ehkä näin on. Tai sitten ei. Toivo tulevaisuuteen ei ole itsellä suuri. Tällä hetkellä MS ei ole mukava elämänkumppani. Se tuntuu vieraalta tunkeilijalta, joka on jalat pöydälle nostaen tullut sotkemaan elämäämme. Tätä tunkeilijaa ei pysty häätämään ulos. Sen kanssa täytyy opetella tulemaan toimeen.

MS ei vaikuta vain minuun, vaan koko perheeseen. Puolisolta kysytään nyt kovasti voimia ja pitkää pinnaa, kun räjähdän välillä purkamaan pahaa oloa. Lasten täytyy ymmärtää, että ei nyt jaksa. Ei osallistua leikkeihin tai edes kävellä lapsen kanssa samaa tahtia autolle. 

Tänä aamuna olo on edelleen voimaton. Sisällä kihisee ja kuplii. Niin kuin aamuinen sää, oma olo on väritön ja iloton.