87658 tuntia avioliittoa

Kysyin kerran vanhemmiltani, miten avioliiton saa kestämään. Vastaus oli, että toista ei kannata yrittää muuttaa. 

Näin 10 vuoden naimisissaolon jälkeen ymmärrän, että siinä hyvin pienessä, mutta varsin vaikeassa asiassa on avain kestävään liittoon. Kun antaa toisen olla juuri sellainen kun hän on, toisen hyväksyen ja toista sellaisena rakastaen on eron todennäköisyys melko pieni. Se, muistanko tämän joka päivä, on aivan toinen juttu. Elämässä ei tarvitse valmistua. Se on päivä toisensa jälkeen harjoittelua. 

Sanoimme mieheni kanssa toisillemme “tahdon” päivälleen kymmenen vuotta sitten parinkymmenen todistajan läsnäollessa. Perhe ja lähimmät ystävät. Häät olivat todella omannäköisemme. Minulla oli musta mekko ja miehen asusteena punamustat leopardikuvioiset kengät. Juhlaruokana oli pubissa fish & chipsit ja illalla tanssittiin jo parhaat päivät nähneessä kerhotalossa. Elämäni paras päivä. Lasten syntyminen oli ikimuistoista ja ihanaa, mutta hääpäivänä meni huomattavasti kivuttomammin 😂

Itse olen aiemmin naivisti ajatellut avioliitton astumisen olevan jotenkin merkki, siitä, että suhde on tavallaan valmis. Että avioliitto olisi parisuhteen kulminoituminen, saavutettu päämäärä. Sitähän se ei tietenkään ole. Avioliitto on jatkuvasti elävä ja muuttuva (tästä kirjoitin jo aiemmin). Lasten tultua avioliitto ei enää ole meidän kahden asia. Se on ympäristö, missä lapset elävät, ja joille se luo turvallisen pohjan elämään. 

Sairastuttuani mieheni on joutunut ottamaan eri tavalla vastuuta ja ennen kaikkea sietämään kiukutteluani. Olen kysynyt häneltä kerran, miten hän tämän asian kanssa jaksaa. Se oli sinä iltana, kun tulin päivystyksestä saatuani alustavan diagnoosin. Mieheni on osannut riittävässä suhteessa antaa minulle tilaa ja olla myös läsnä. Sairastuminen on sitonut meitä tiukemmin yhteen. 

Jaksoin leipoa meille tänään täytekakun. Kakusta tuli epätasainen, epäesteettinen, mutta kaikella rakkaudella leivottu ja tehty. Hyvä kakku hääpäivän juhlistamiseen.