Hei, olen jännittäjä

Moikka!

Eilen ilmestyneen Kotilieden sivuilta löytyi tutun näköinen jännittäjä.

Muhun otettiin syksyllä lehdestä yhteyttä, kun etsivät haastatteluun sopivaa jännittäjää. Löysivät minut tämän blogini kautta, kun olen pari vuotta sitten kirjoittanut pienen blogipostauksen jännittämisestä.

Olen siis jännittäjä. Olen ollut sitä pienestä pitäen. Jännitän vähän kaikkea. Koulussa jännitin mm. viittaamista. Vaikka tiesin vastauksen, pelkäsin kuitenkin, että ehkä vastaankin väärin. Vielä lukiossakin inhosin sitä, kun ruotsin, enkun, ranskan tai saksan tunnilla piti lukea muiden kuullen ääneen. Vaikka tiesin, että osasin, niin sydän hakkasi jo pelkästä ajatuksesta tietämättä, osuuko vuoro koskaan kohdalleni.

Myös liikuntatunnit jännittivät. Olin lapsena epäliikunnallinen ja kömpelö ja inhosin esim. joukkuelajeja, koska en osannut heittää / potkaista palloa, enkä saanut palloa kiinni. Vieläkin olen kauhusta kankea, jos pitää osallistua johonkin joukkuelajiin. Yök.

Olen löytänyt aikuisiällä tanssista ihanan harrastuksen, mutta jännitän myös tanssitunneilla. Tanssin afroa, ja perinteiseen afrikkalaiseen tanssiin kuuluvat soolo-osuudet, jolloin tanssitaan yksin muiden edessä. Inhoan, jos tunnilla on näitä soolo-osuuksia. Tuntuu, että en omalla vuorollani muista yhtä ainoaa afrotanssin liikettä. Inhoan myös sitä, jos joudun tanssimaan tunnilla eturivissä. Jos saan itse valita, olen takarivin tyttö.

Jännitän myös erilaisia sosiaalisia tilanteita. Small talk vieraiden ihmisten kanssa ei luonnistu. Pää tyhjenee. Kun esimerkiksi koulutus- tms. tilaisuudessa jokainen esittelee itsensä vuorotellen koko joukolle, sydän alkaa hakata. Mietin, mitä järkevää saan sanottua, ja sanat katoavat.

Jännitän myös lukemattomia muita asioita. Jännitän ristiriitatilanteita ja yritän parhaani mukaan vältellä niitä. Jännitän matkustamista. Ja autolla ajamista. Ja jännitän myös ihan hassuja asioita, kuten puhelimessa puhumista.

Olen pohtinut, mistä jännittämiseni johtuu. Koska olen jännittänyt eri asioita pienestä pitäen, uskon, että se on osa perusluonnettani.

Silti jokin pieni sisukkuus on aina asunut minussa. Jostain syystä olen puskenut itseäni jännittäviin tilanteisiin. Olen mm. valinnut työn, jossa joudun päivittäin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viikoittain esiintymään. Jännitän joka kerta, kun ohjaan jumppatunnin asiakkaiden edessä. Fyysinen tekeminen kuitenkin auttaa rentoutumaan.

Jännittäminen ei siis ole estänyt minua tekemästä asioita, mitä haluan. Mutta olen jättänyt joitakin tilaisuuksia väliin sen takia, että jännittäminen väsyttää. Kun useissa eri tilanteissa on puskettava itsensä epämukavuusalueelle tai jopa ”äärirajoille”, kaipaan elämääni vastapainoksi paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Joskus mietin, olisiko mukavampaa tehdä työtä, jossa saan toimia rauhassa itsekseni?

Kuitenkin haastavista tilanteista selviäminen ruokkii onnistumisen tunnetta ja helpottaa jännittämistä, vaikka ei kokonaan sitä viekään pois. Jännittämistä on ollut helpompi jatkossa sietää, kun olen tiennyt, että selviän erilaisissa haasteelliseksi kokemissani tilanteissa. Myös se on helpottanut, että olen hyväksynyt, että jännittäminen on osa minua.

Löytyykö täältä muita jännittäjiä?

Millaisia vinkkejä teillä on jännittäviin tilanteisiin?

Terkuin, Kirsi