Erään lapsettoman tarina

Terve, tässä kirjoittaa 36-vuotias ”mummo”. No, ei mulla lapsenlapsia ole. Kun ei ole omia lapsiakaan. Eikä tule. Kun en saa, vaikka haluaisin. Koska mun hormonitoiminta on ennenaikaisesti hiipunut, enkä pysty tulemaan raskaaksi.

Viimeinen vuosi on ollut rankka. Oon käyny sen aikana läpi rankat lapsettomuushoidot tuloksetta. Aloitin tän jutun kirjoittamisen jo keväällä, mutta en ollut silloin vielä valmis julkaisemaan tätä. En aikaisemmin halunnut kertoa asiasta, kun toivoin ja pelkäsin samanaikaisesti. Halusin kertoa sitten, kun olen raskaana. Mutta en koskaan tullut raskaaksi. Nyt haluan jakaa tarinani, koska tiedän, että en ole yksin, ja olen itse saanut lohtua muiden samankaltaisten tarinoiden lukemisesta.

Olin 30-vuotias, kun juhlittiin häitä. Häiden jälkeen lapsi oli enemmän kuin tervetullut. Kun häistä oli kulunut vuosi, eikä vauvaa kuulunut, varasimme ajan tutkimuksiin. Tutkimukset jäivät kuitenkin sillä erää kesken. Ajateltiin, että lapsi on tullakseen, jos on niin tarkoitettu, eikä oltu valmiita rankkoihin hoitoihin. No, mitään ei kuulunut, ja sain seuraavien viiden vuoden aikana kokea aika monta pettymystä.

Viime keväänä kävin gynekologilla perustarkastuksessa, ja hän totesi, että ”Nyt nainen et tästä nuoremmaksi tule, ja jos haluatte lapsen, on toimittava” ja laittoi saman tien lähetteen tutkimuksiin. Olin vähän hämmentynyt, kun tulin vastaanotolta kotiin, mutta samalla helpottunut. Jos asia nyt vihdoin etenisi ja siihen tulisi jokin selvyys.

Tutkimuksissa selvisi, että mun hormonituotanto ei toimi niin kuin pitäisi. Jostain syystä se on lähtenyt hiipumaan ennenaikaisesti. Lääkäri suositteli saman tien koeputkihedelmöitystä. Apua! Ei oltu aikaisemmin oikeastaan tutustuttu erilaisiin hoitomuotoihin, sillä keinotekoisesti aikaan saatu raskaus ei ollut tuntunut omalta jutulta. Asia herätti sekavia tunteita. Joutuisin piikittämään hormoneja, hedelmöitys tapahtuisi koeputkessa, tuloksista ei olisi takuuta. Näin painajaisia siitä, että munasoluni olivat menneet pilalle. Pohdin myös, olenko itsekäs, jos käytän raskaaksi tulemiseen ison summan rahaa samalla, kun maailmassa on paljon orpoja lapsia ilman vanhempia? Taistelenko luontoa vastaan? Mitä jos lapsesta tulee vammainen? Onko minua tarkoitettu äidiksi?

Päätimme kuitenkin kokeilla. Hyvä ystäväni antoi eräässä keskustelussa muodon omillekin ajatuksilleni: ”Uskon, että sitä, että lapsen saa, ei tule koskaan katumaan. Sitä voi ehkä puolestaan myöhemmin katua, ettei ole yrittänyt kaikkeaan.” Niinpä. Mietin, että jos en nyt kokeile kaikkia vaihtoehtoja, voi 10 vuoden kuluttua kaduttaa. Eli ei muuta kuin hoidot kehiin.

Eka hormonipistos oli aivan kamala. Pitelin pistoskynää kädessäni varmaan puoli tuntia, itkin, koitin pistää, itkin lisää, koitin taas, mutta en uskaltanut. En vaan saanut pistettyä. Pyörrytti. No, uppos se sitten sinne vihdoin. Muutaman päivän pistelyiden jälkeen piti ruveta pistämään yhtä aikaa toista lääkettä. Neula oli paksumpi, ja oli taas ihan tuskaa. Lisäks lääkeaine kirveli aina puolisen tuntia pistoksen jälkeen. Ostin karkkipussin, ja annoin itselleni luvan syödä muutaman karkin aina pistoksen jälkeen. Ai tätäkö se lohtusyöminen on? No, osaan taas paremmin samaistua asiakkaiden lohtusyömiseen. Olo oli pistosten aikaan kamala. Mahaan sattui, oli huono olo. Jumppaaminen sattui mahaan, ja jumpan jälkeen oksetti.

Sitten selvisi, että lääkkeet eivät auttaneet toivotulla tavalla. Annostusta nostettiin, mutta sekään ei tepsinyt. Lääkäri ehdotti, että kokeillaan toinen kerta vielä isommalla lääkeannoksella. Niin me kokeiltiin. Sama rumba alusta loppuun. Ei toiminut. Lääkäri sanoi, että on pahoillaan, mutta muuta ei ole tehtävissä. Vaihtoehdoksi jäi lahjamunasolulla hedelmöitys tai adoptio. Haluttiin tässä vaiheessa vähän hengähtää. Molemmat prosessit tuntuvat olevan useamman vuoden projekteja, ja rahaa voi palaa jopa 20 000 €. Mutta en siis vielä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kadunko hoitoja? En. Vaikka hoidot olivat rankkoja, rahaa paloi niihin vajaa 3000€, eikä tulosta tullut. Mutta nyt tiedän, että olen kaikkeni yrittänyt, eikä tarvi 10 vuoden päästä pohtia, olisko hoidot tuottaneet tuloksen.

Sain siis vastauksen yhteen kysymykseen. Mutta samalla heräsi uusia kysymyksiä. Miksi mun hormonitoiminta on hiipunut ennenaikaisesti? Siihen ei lääkärikään osannut vastata. Miten hormonitoiminnan hiipuminen vaikuttaa mun omaan terveyteen? No, ainakin on iso todennäköisyys, että mun vaihdevuodet alkavat ennenaikaisesti, ja sillä taas on vaikutusta mm. sydämen ja luuston terveyteen. Pohdin myös, miksi niin monella mun ikäluokan naisella on hormonit vanhan mummon tasolla? Mikä on pielessä? Ravinto, elämäntapa, stressi…?

Miten tästä eteenpäin? No, ei mun elämä tähän pysähdy. Mulla on monia muita ihania asioita elämässä. Tietty oon edelleen surullinen. Usein kun ihmisiltä kysyy, mikä on tärkeintä maailmassa, saa vastauksen ”lapset”. Niin. Sitä mä en isolla todennäköisyydellä tuu koskaan kokemaan. Mutta ehkä elämällä on mulle tarjolla jotain muuta ainutlaatuista. 🙂

Terkuin, Kirsi