Laiturilla (ja ajatuksia soudettavasta laiturista)

Välillä ihmettelen, miksi meri tuntuu aina kodilta, omalta sielunmaisemalta, vaikka olenkin syntynyt ja kasvanut kaupungissa ja siellä on arki. Luulen, että vastaus tähänkin löytyy tasapainosta, elämän balanssista, joka pyörittää kaikkea.

Samat fiilikset taitaa olla tyttärellä. Hän on tänä vuonna ehtinyt saareen poikkeuksellisen vähän. Kesätyö pitää hänet suurimman osan ajasta kaupungissa, ja sielläkin rantapelastustöissä uimarannoilla. Silti merenranta houkuttelee vapaapäivinäkin ja useimmiten auringon näyttäytyessä löydämme yhdessä itsemme laiturilta jossain vaiheessa päivää.

Laiturilla olossa on jotain ihmeellisen rauhoittavaa. Voi olla veden päällä, mutta kuitenkin tukevasti kuivalla maalla. Laineet liplattavat omaa rytmiään auringon kimaltamassa meren pinnassa ja merituuli hyväilee ihoa. Yksittäiset pilvenhattarat matkustavat hiljalleen taivaan halki.

Veneet lähtevät ja myöhemmin palaava takaisin laitureihinsa. Kaikki kulkee saaristokylässä tutuilla uomillaan kuten aina ja itse voi vain seurata hidasrytmistä näytelmää ja imeä siitä rauhaa ja vastaanottaa kesäistä kauneutta.

 Yhtenä kesänä järjestin mainoskuvauksia Saimaalla kesämökissä, jonka rannassa oli irrotettava laituri. Siihen kuului kaksi airoa eli laiturilla pääsi soutelemaan vähän niin kuin isolla sup-laudalla tai litteällä veneellä. Ei se tietenkään mikään varsinainen kulkuväline ollut, mutta laiturin pystyi soutamaan aurinkoon tai vaikka keskelle järveä hyttysiä karkuun ja ankkuroimaan sinne. Idea oli kuulemma tullut Italiasta, jossa isäntä oli nähnyt vastaavia laitureita monia. Sama idea voisi toimi yleisimminkin myös täällä Suomen kesämökeillä.