Family First – Pitkä välimatka ja odottaminen yhdistävät

Tästä kuvasta tulee mieleeni ensin vähän kliseinenkin otsikko Family First –  siinä poseerattiin pojan kanssa Floridassa joululomalla. Siitä poika jatkoi takaisin Jenkkien pohjoisosaan opiskelemaan ja pelaamaan ja me muut palasimme muutaman viikon päästä Suomeen.

Aika on todella outo elementti. Välillä se karkaa käsistä ja joskus se ei tunnu etenevän edes työntämällä. Ajattelen usein, että vaikka me nykyihmiset olemme kehittäneet itsellemme kellon ja kalenterin määrittelemät aikaelementit, joiden ympärille koko elämänmeno rakentuu, siinä ei voi olla kaikki. Että joskus ajan manipulointi tai siinä ihan eri tavalla eläminen on mahdollista.

Aikafilosofointi liittyy tähän aiheeseen niin, että taas on kulunut aivan liian pitkä aika siitä, kun oltiin koko perhe samassa maassa, enkä malttaisi enää odottaa näitä loppupäiviä saada poika kotiin. Nyt voisin työntää mielelläni aikaa vaikka millä voimalla eteenpäin. Arvaa vaan, tuntuuko se liikkuvan tässä tilanteessa… ei ainakaan tarpeeksi nopeasti.

Toisaalta jokainen tämän vuoden puolella eletty viikko on kulunut vilahtaen. Tuntuu, että maanantain jälkeen on aina yhtäkkiä torstai ja sitten taas pian maanantai ja uusi viikko. Aika venyy ja paukkuu aina tilanteesta riippuen ja tiedän, että ensi viikolla kun istutaan taas kaikki saman pöydän äärellä, tuntuu kuin näin pitkää eroa ei olisi ollutkaan.

Family First – Pitkä välimatka ja odottaminen yhdistävät

Niin oudolta kuin sekin kuulostaa – varsinkin jos ei ole omakohtaista kokemusta – pitkä aika ja  välimatka myös yhdistävät ja lähentävät. Perheenjäseniä ja yhteistä aikaa ja sidettä arvostaa entistäkin enemmän, kun yhdessäolo ei ole jokaisen päivän, viikon tai edes kuukauden itsestäänselvyys. Sitten kun samassa maassa taas ollaan, haluaa sitä aikaa vaalia, nauttia rennosta ja kivasta yhdessäolosta.

Näin meillä oli aikoinaan miehenikin kanssa,kun opiskelin Teksasissa ja mies oli töissä Helsingissä. Lomilla nähtiin, mutta niiden välissä ei ollut WhatsAppeja ja nettipuheluita tuomaan toisen kasvot lähelle aina halutessa. Ei todellakaan. Kirjeitä kirjoiteltiin ja 10 minuutin puhelu viikossa oli ylellisyyshetki. Nyt tuntuu, että niin kuin kaikki eletty aika, tuokin jakso muovasi meidän suhdettamme paljon, ja vaikutukset ovat edelleen olemassa. Kun on haluttu ja valittu olla yhdessä vaikka asuttiin tuhansien kilometrien päässä, tulee yhdessäolosta arvokasta.

Vielä pitkänkin ajan kuluttua suhteen eteen tehty työ ja yhteisen ajan odottaminen on kai jossain takaraivon perukoilla niin, että pienempiä ogelmia ei yleensä jaksa edes huomata ja yhteisiä päiviä ei vieläkään haluta tuhlata negatiivisuuteen- tai jos siihen tipahdetaan, niin ylös noustaan nopeasti ja kuin sanattomasta sopimuksesta pidetään taas kivaa yhdessä.

Mutta juuri nyt on taas sydän ihan rusinana innosta saada poika pian Suomeen koko pitkäksi kesäksi ♥ Kevät ja kesä on muutenkin ihanaa aikaa ja perheen yhdistyminen tuo siihen meillä näinä vuosina vielä ylimääräisen kallisarvoiden elementin.