Aikamatkalla Viron keväisessä kukkaloistossa joen rannalla
Juuri nyt on ihan mielettömän onnellinen olo. Kesä saapui kaupunkiin toukokuun alussa ihan yllättäen, ja vielä ties kuinka moneksi päiväksi. Parin viileän kesän jälkeen tällaista ei uskaltanut toivoakaan, ja se tekee tästä kaikesta vielä parempaa ja ihanampaa.
Näistä kuvista huomaa, miten nopeasti kevät on viime päivinä kiiruhtanut. Kerroinkin, että viikko sitten pääsimme miehen kanssa pitkästä aikaa pariksi päiväksi appivanhempieni maatilalle Viron maaseudulle. Siellä kevät oli jo Helsinkiä edellä.
Aikamatkalla Viron keväisessä kukkaloistossa
Hehtaarin pihapiiri tarjosi eri väristen villien kevätesikoiden, narsissien ja helmihyasinttien kukkaloistoa. Omenapuun kukat olivat silmuillaan ja villitulppaanit juuri aukeamassa kukkaan. Ympäröivät pellot loistivat kirkkaan vihreinä auringon paisteessa ja satoja vuosia vanhat lehmukset olivat silmuillaan.
Laskimme miehen kanssa, että viimeksi kävimme tilalla kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen moni asia on muuttunut. Appivanhempani ovat käsittämättömän toimeliaita, idearikkaita ja matkustavaisia visualisteja, joilla on ainakin minun suvussa oloni ajan ollut aina joku rakennusprojekti käynnissä Suomen saaristossa tai täällä Viron tilalla. Viimeisin projekti on ihan joen virtaavan kohdan rantaan juuri noussut uusi rakennus. Sen pihaan joelle kannoimme pöydän, jonka ympärillä nostimme maljat keväälle.
Joki. Uskomaton elementti. Rakastan kaikkia vesistöjä, mutta olen aina pitänyt itseäni eniten meri-ihmisenä. Kai siksi, että meri on niin vaikuttava. Aina erilainen ja yleensä liikkeessä. Mutta voi minkä vaikutuksen joki tekikään minuun tällä tilalla. Tai oikestaan koski. Joki yhtyy kahdesta haarasta leveämmäksi virtaavaksi koskeksi juuri tilan edessä. Sen liike ei koskaan pysähdy.
Tilan äänet olivat erityisen kauniita. Kosken rauhoittava solina kuului koko ajan. Lintujen laulukin oli rikasta. Ei sellaista hysteeristä reviirimeteliä, jota yleensä kuulee keväisin, ja joka sekin on minusta miellytävää. Täällä lintujen laulu oli rauhallista ja kaunista. Kuin jokaisen valtavan puun latvassa olisi visertänyt lintu, jolle vastasi omalla vuorollaan seuraavan puun lintu. Virossa laulavat satakieletkin. Ja kaikkialla maaseudulla sähkötolpissa pesivät haikarat tekivät myös vaikutuksen.
Suureen tilaan kuuluu peltoja ja metsää. Anopin kanssa kävelimme jokea seuraten metsässä, joka kätki sisäänsä kauiita sammaloituneita kiviä, vanhojen rakennusten kivijalkoja, muistomerkkejä ja taiteellisia kaiverruksia kivissä ja puissa. Kuulin kiehtovia tarinoita niihin liittyen ja suunnittelimme, kuinka tulemme parhaille näköalapaikoille eväsretkelle seuraavalla kerralla.
Auringon laskiessa kultainen valo värjäsi maiseman pehmeillä sävyillään. Appivanhemmat ihastuivat näihin seutuihin siellä ensi kertaa vieraillessaan, koska ne herättivät heidän muistojaan omasta lapsuuden ajan Suomesta. Eikä ihme. Maisema on kuin aikamatkalta ja siihen on helppoa kuvitella hevosreet ja heinäpaaluut. Se muistuttaa minuakin omasta lapsuuden ajastani maaseudun mummolassani. Silloin kun kesät tuntuivat kestävän ikuisuuden ja aurinko paistavan aina. Ehkä tällaisesta kesästäkin tulee sellainen, kun se alkaa jo nyt♥.