Miksi pitäisi antaa anteeksi?

Yleensä joogasalissa pystyn hyvin keskittymään tuntiin ja olemaan ajattelematta mitään – tai ainakin päästämään helposti irti ajatuksista, jotka pyrkivät mieleeni. Viime tunnilla huomasin useamman kerran ajatusteni karkailevan ja tajusin, että ehkä niin oli juuri silloin tarkoituskin. Huomasin joogatessani tajuavani mielessäni kirkkaasti sen, miksi pitäisi aina antaa anteeksi. Ja varsinkin silloin, kun ei todellakaan haluaisi, eli silloin kun se on kaikkein vaikeinta.

En yleensäkään kanna kaunaa helposti. Mutta olen pienestä asti ollut aika herkkä epäreiluudelle. Pyrin kohtelemaan ihmisiä tasavertaisesti ja odotan muidenkin tekevän niin. Näin ollen valehtelu, epäreiluus ja epäoikeudenmukaisuus saavat minussa helposti herätettyä tosi negatiivisia tuntemuksia. Varsinkin silloin, jos ne kohdistuvat johonkin itselleni tärkeään ja läheiseen ihmiseen.

Ennen joogatuntia kohtasin ihmisen, jolle olen juuri tuollaisista syistä kantanut kaunaa vuosia. En tosiaan mitenkään aktiivisesti, mutta kuitenkin niin, että pelkkä ajatuskin hänestä on saanut mieleni kielteiseksi. Tänään ensimmäistä kertaa kohtasin hänet jostain syystä ilman kaunaa tai negatiivisuutta. Onnistuin olemaan aidosti ihan ystävällinen.

Miksi pitäisi antaa anteeksi?

Sen jälkeen joogassa tajusin, miten hyvä olo minulla oli. Samalla tajusin kirkkaasti, kuinka kaunan kantamisella on ollut negatiivista vaikutusta erityisesti minuun itseeni. Ja kuinka hyvältä, kevyeltä, oikealta ja vapautuneelta tuntui, kun pystyin taas pitkästä aikaa kohtaamaan tuon ihmisen ilman negatiivisia tunteita. Ei se tarkoita sitä, että tunteeni olisi muuttunut erityisen positiivisiksiaan, vaan oikeastaan ilman mitään toisen arviointia tai varjoa ikävistä ajatuksista.

Olen tämän tietysti aina tiennyt, mutta vasta koettuani sen jotenkin niin konkreettisesti tunsin ja tajusin,  että katkerien ajatusten kantamisesta ei oikeasti kärsi kukaan muu kuin minä itse. On paljon kypsempää, oikeampaa ja parempaa keskittyä tällaisissa kohtaamisissakin aina nykyhetkeen, ilman painolastia vanhasta tai odotuksia tulevasta. Antaa tilanteen tulla ja mennä –  kohtaamista ja toista ihmistä sen enempää arvioimatta tai arvostelematta. Ja jos pyrimme kohtelemaan toisia niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, niin kukaanhan meistä ei ole täydellinen – eli kai jokainen ansaitsee virheidenkin jälkeen uusia mahdollisuuksia.