❤️Rakkaus voittaa aina

Kirjoitin tämän pitkän tekstin jo aikoja sitten, mutta se jäi lojumaan luonnoksiin ja minä epäröimään sen julkaisemisen kanssa. Tämä ei siis ole oikeasti ajankohtainen kirjoitus, mutta juuri nyt tuntuu oikealta ajalta julkaista se. Somessa ja politiikassa jyllää nyt niin sekava ilmapiiri, että kaipaan tilanteeseen vastavoimaksi toista näkökulmaa ja käsitteitä. Sellaista, joka on päässyt unohtumaan viime kuukausien aikana ja joka on ainoa oikea tapa ratkaista asioita haluttuun suuntaan.

Siksi minun tekee mieli pohtia rakkautta. Oikeastaan mietin, miten vähän siitä yleensäkin kirjoitetaan tai sitä pohditaan. Kun oikeastaan, mikä voisi olla tärkeämpää? Kriiseissä some ja muut mediat keskittyvät yleensä negaatioihin. Muina aikoina somessa kirjoitetaan yleensä väsyksiin asti tyyleistä, kaunista esineistä ja kaikesta muusta trendikkäästä. Niistä kirjoitan usein itsekin, ja kaikki tärkeä arjen  estetiikka on ihanaa, mutta kuka oikeasti kirjoittaa rakkaudesta? Enkä nyt tarkoita mitään parisuhdedraamaa-aihetta, vaan puhtaasti tästä maailman suurimmasta  voimavarasta. Tai ehkä ne sisällöt eivät ole vain osuneet  silmiini, sellaisista saa vinkata mielellään tännekin päin.

Äidin rakkaus lapsia kohtaan

Tästä tuntuu luontevalta aloittaa, koska se koskee jokaista lasta tai vanhempaa. Kun esikoispoikamme syntyi, opin hyvin pian kokemaan saman, minkä varmasti suurin osa maailman äideistä tunnistaa. Sitä rakkauden määrää on vaikea kuvitella etukäteen tai kuvailla, koska se on täysin abstrakti käsite. Puhdas rakkaus omaa vauvaa kohtaan  on vain kaiken muun ylittävää ja täysin ääretöntä, niin kokonaista kuin mahdollista.

Muistan kerran istuneeni ulkosaaressa mökkirantamme kalliolla yösyötön jälkeen ja ajatelleeni, että haluan tämän hetken muistoihini. Välillä muuten teen niin, kun jokin asia on niin merkityksellinen, että haluan varmasti muistaa sen jatkossakin. Päätän muistaa sen jatkossakin samalla kun  keskityn siihen hetkeen, niin  se tallentuu omalle sisäiselle kovalevylleni parempaan talteen kuin muut ohimenevät hetket.

Tuona aamuyönä saariston kalliolla istuessani, halusin muistuttaa itseäni myöhemmin elämässä siitä, kuinka uuvuttavaa ja väsyttävää pienen vauvan hoitaminen nuorelle äidille on. Tämän muiston koin tärkeäksi säilyttää, koska pelkäsin että muistaisin lähinnä vauva-ajasta vain sen mielettömän pakahduttavan rakkauden määrään, jota äiti omaa vauvaansa kohtaan tuntee.

Eihän siinä muistossa muuten mitään vikaa olisikaan, mutta ajattelin että jos elän elämääni jatkossa vain sen mukaan, tulen päätymään varmaankin yli 10 lapsen äidiksi, mikä olisi  nykyisessä maailmanmenossa minusta uuvuttavalta kuulostava elämä.

Kun olin raskaana uudelleen, oli ihanaa kun en tiennyt kumpi sieltä on tulossa, koska meistä lapsen sukupuolen selviäminen vasta syntymän jälkeen on yksi luonnon hienoja järjestelyitä ja ihania yllätyksiä, joihin emme halunneet puuttua. Ja koska toisaalta molempi parempi mitä sukupuoleen tulee.

Raskaana ollessani ajattelin välillä, että miten voisin milloinkaan rakastaa mitään niin paljon kuin rakastin poikaamme. Samalla ymmärsin ajatuksen olevan järjetön, koska kautta aikojen perheissä on ollut monia lapsia, ja rakkaus ei voi vähentyä ensimmäisen jälkeen.

Silti koska oma rakkautteni ensimmäisen lapsen kanssa oli niin järisyttävän suurta ja herättävää, oli vaikeaa kuvitella, että mikään muu mitenkään voisi päästä sille tasolle. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun Juliaana syntyi perheeseemme, ymmärsin sen tosiasian, että ääretön rakkaus lapsia kohtaan tarkoittaa todellakin ääretöntä. Taas oli aivan tajunnan räjäyttävää kokea se, miten suurta rakkaus voi olla ja miten paljon sitä voi tuntea. Silloin tosiaankin tajusin sen, mitä olin aiemminkin arvellut, että vaikka lapsia olisi kuinka monta, heitä kaikkia rakastaa niin paljon, että mikään ei voisi sitä ylittää. Sen sisälle mahtuvat kaikki lapset ilman mitään järjestyksiä.

Rakkauden voima on luonnollisesti se moottori, jolla vanhemmat pystyvät ja jaksavat ottaa kunniatehtäväkseen uuden ihmisen alun kasvattamiseen.

On ihanaa, että nykykäsityksen mukaan lapsia todellakin saa avoimesti rakastaa täysin estoitta, kun vielä pari sukupolvea sitten monen vanhemman vallitseva käsitys hyvästä kasvatuksesta oli usein autoritäärinen ja kova.

On täysin luonnollista, että kun vauva pääsee peilaamaan vanhempiensa estotonta rakkautta ja perheen yhteenkuuluvuutta, hänestä kasvaa myös ihminen, jonka arvoasteikon kärjessä on rakkaus. Se on  kaikkea  luovuutta, ihmiskunnan ja yksilön kehitystä eteenpäin vievä voima.

Mikään raha tai omaisuus maailmassa ei voi korvata puhdasta rakkauden antamaa tyydytystä. Yksi vanhimmista nykyajan ajatuksista on, että raha ei tee ihmistä onnelliseksi. Lisäisin siihen, että raha ei tee onnetonta ihmistä onnelliseksi. Aidosti rakastavan ihmisen elämä kyllä varmasti helpottuu ja raha, niin kuin monet muutkin tekijät,  mahtuu hyvin rakkauden täyteiseen elämään. Rakastava ihminen osaa käyttää rahaa maailmassa niin, että se lisää omaa ja monen muunkin hyvinvointia.

Lapsen rakkaus vanhempaa kohtaan

Koen tämän koko elämän pituisena prosessina, joka on yhtä tärkeää kuin vanhemman rakkaus lastaan kohtaan. Koen myös, että jos  tämä käsitettäisiin laajemminkin näin, ei meidän tarvitse lukea uutisia vanhusten huonoista hoitokokemuksista senioritaloissa tai pohtia, miksi sivistysvaltiot eivät nosta vanhuksia arvoasteikon kärkeen, vaan päinvastoin laiminlyövät heistä huolehtimista. Ihmiset tekevät päätökset. Koko yhteiskuntaa rakentavat ylläpitävät mallit lähtevät yksilöistä, sisäisistä mielipiteistä, elämänkokemuksesta ja ajatusmalleista.

(Edit julkaisupäivänä; tätä kirjoittaessani muutama kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että vanhukset jätetään kirjaimellisesti yksin näin ahdistavana aikana, suomalaisista senioritaloistakin lopetetaan kaikki ohjelma, vähennetään hoitotoimenpiteitä ja kiarsitaan vierailut ilman että edes suunniteltaisiin poikkeusjärjestelyitä, joissa huomioitaisiin turvallisuuden rinnalla laadukas vanhuus, mikä olisi täysin mahdollista).

Koen valtavaa kiitollisuutta omia vanhempiani  ja isovanhempiani kohtaan. Olen saanut elää lapsuuteni turvallisessa ja pyyteettömästi rakastavassa kodissa ja suvussa. Koen, että se on antanut omalle tunne-elämälleni mahdollisuuden rakkauden taitoon ja haluun. Lapsi oppii jo pienenä rakastamaan takaisin omia vanhempiaan. Lapsi, jonka ympäristössä on muitakin lapsia, vaikka sisaruksia tai serkkuja, näkee myös, että rakkautta voidaan jakaa. Hänen vanhempansa on rakastanut myös muita ihmisiä kuin häntä.

Rakkaus on myös peilaamista ja tervettä  itsensä rakastamista. Narsismi ei kuitenkaan edusta aitoa ja rakentavaa rakkautta. Kun lapsi saa osakseen aitoa rakkautta, hän oppii myös että pyyteetön rakastaminen on suuri onni. Vanhempi ottaa mielellään vastaan rakkautta pieneltä lapseltaan ja opettaa samalla lapsensa rakastamaan muita.

Jossain vaiheessa ihmisen kehitystä nyky-yhteiskunnassamme mennään välillä väärille raiteille. Tässä vaiheessa haluaisin palauttaa mieleen aikaisemman paljon luetuksi nousseen kirjoitukseni lapsen asenteesta. Olisi todella tärkeää pystyä säilyttämään rakkauden tuntemisessa se taito ja asenne, joka rakastavassa ympäristössä kasvavalle pienelle lapselle kehittyy – ja antaa sen jatkua muiden ihmisten ja omien vanhempien sekä muiden vanhojen ihmisten rakastamisessa.

Nykyään aito lapsen asenne vähenee ihmisestä hänen oppiessaan  vastuuntuntoiseksi, stressaavaksi ja kuuliaiseksi aikuiseksi loputtomine käytännön töineen ja velvollisuuksineen. Rakkaus on yksi niistä asioista, jolle jätetään vähemmän aikaa ja huomiota. Siihen yhtälöön ei enää mahdu vanhemmat ihmiset kuin ehkä silloin tällöin tehtävillä kohteliaisuusvierailuilla. Heille ei yksinkertaisesti ole aikaa, joka on ylitehokkaasti paljastettu muihin yhteiskuntarakenteiden käyttöihin.

Vanhukset elämässämme

Meidän työmuurahaisten elämä täyttyy työpäivien ja itsellemme asettamien rutiinien  ympärille. Ei kuitenkaan ole mitään oikeaa sääntöä, syytä tai oikeutusta toimia niin. Pieni lapsi ei omatoimisesti karsisi elämästään rakkauden  määrää ja läheisten kanssa vietettyjä onnellisia hetkiä ja valitsisi kiireistä oravanpyörää niiden sijaan. Lapsen asenteen säilyttäminen jatkaisi näiden tärkeiden asioiden sisältymistä koko elämänkaaren.

Ei ole mitään estettä, etteikö meidän lapsillemme voitaisi koulussakin opettaa, miten tärkeää on huolehtia vanhemmista ja vanhuksista. Opettaa mitä ihmisille tapahtuu kun he vanhenevat, että sairauksia ja vaikkapa dementoitumista ei tarvitse pelätä. Että jos vanhempi tai isovanhempi muuttuu kiukkuiseksi tai tarvitsee paljon apua, siihen on syynsä. Ei ole oikein kääntää hänelle selkäänsä, tai sulkea häntä pois elämästään, eihän niin tehdä apua tarvitseville lapsillekaan.

On surullista, kuinka paljon on ihmisiä, jotka eivät ole tekemisessä tai edes puheväleissä samassa kaupungissa asuvien vanhempien tai isovanhempiensa kanssa. Tai sellaisia, joiden kiireiseen arkeen mahtuu iso joukko muita ihmisiä, mutta ei niitä oman lähipiirin vanhenevia perheen- ja suvunjäseniä.

Tämä on monessakin mielessä huolestuttava nykyajan ilmiö. Aikaisemmin vanhukset olivat lähellä lasten elämää. Lapset opetettiin arvostamaan isovanhempiaan ja oppimaan heidän elämänkokemuksestaan. Aasialaisissa kulttuureissa ihmisen keräämä  elämänkokemus on automaattisesti arvostettava ominaisuus, jota kunnioitetaan.

Meidän yhteiskunnassamme, siinä vaiheessa kun vanhemmat alkavat tarvitsemaan apua ja eivät enää ole ehkä muille hyödyksi,  valitettavan usein heidät suljetaan pois omasta arjesta. Vanhemmat ja isovanhemmat mahtuvat perheen elämään silloin kun heistä on hyötyä lastenhoidossa.  Heidän tulisi olla yhtä tärkeässä asemassa, silloin kun lapset kasvavat ja vanhukset alkavat tarvita enemmän apua. Me näytämme esimerkkiä vanhuksiin suhtautumisellamme omille lapsillemme. Jos me haluamme huolehtia omista vanhemmistamme ja isovanhemmistamme, opetamme lapsillemme, että he haluavat huolehtia meistä aikanaan kun me tarvitsemme apua.

Ayurvedan näkemys

Vanhempia kannattaa rakastaa myös ihan itserakkaista syistä. Ayurvedinen elämäntapa opettaa viettämään mahdollisimman paljon aikaa lasten ja vanhusten kanssa, koska se on omalle hyvinvoinnille tärkeää. Me opimme paljon elämänviisautta vanhemmiltamme,  isovanhemmiltamme ja muilta vanhemmilta ihmisiltä ja pystymme rakastamaan heitä aivan yhtä paljon kuin lapsiakin.

Suomessa on valtavan suuri määrä masentuneita ja yksinäisiä vanhuksia. Suomessa on myös valtava määrä, esim. yli puolet helsinkiläisistä aikuisista, yksin asuvia. Monet ovat ihan superkiireisiä omassa työssään, ja kun pohditaan sen merkitystä ihmiskunnalle, tuntuu järjen vastaiselta, että samassa kaupungissa ei omille vanhemmille,  isovanhemmille tai muille yksinäisille vanhuksille riitä rakkautta tai edes aikaa.

Pidetään luonnollisena asiana, että lapsia on helppo rakastaa, heissä nähdään elämän alku ja tulevaisuuden mahdollisuudet. Voimme kuitenkin itse muokata omaa ajatusmaailmaamme, nähdä vanhemmissa yhtä tärkeitä rooleja. Heihin on kiteytynyt hyvin paljon viisautta, rakkautta ja oppia, jota he mielellään säteilevät ympäristöönsä, kun sille annetaan mahdollisuus. On uskomatonta miten nopeasti moni pystyy kykyjensä mukaan avautumaan kuorestaan. Aidosti rakastamaan oppinut ja rakkautta saanut ihminen pystyy tähän aina.

Erilaisuus

Oman käsitykseni mukaan koko ihmiskunta hyötyisi rakkaudellisen asenteen luovasta ja rakentavasta voimasta paljon.  Tuntuu järjettömältä, että  vielä tänäkin päivänä täytyy käsitellä asioita, mielipiteitä ja päätöksiä, joilla ihmiset pyrkivät  osoittamaan, että sellaiset ihmiset, jotka ovat erilaisia kuin itse, tarvitsevat vähemmän etuja ja oikeuksia elämäänsä eli yksinkertaistettuna eivät ansaitse niin paljon pyyteetöntä rakkautta.

Miten voi olla mahdollista, että yhteiskuntien  kalliiden päättävien elinten resursseja käytetään edelleenkin pohtimaan asioita, kuten onko jonkun ihmisen kokema erilainen elämäntapa tai rakkaus oikeutettua vai ei? Saako joku ihminen samoja etuja  elämänsä suurimman rakkauden kohteen kanssa? Vai voiko toinen ihminen päätöksellään evätä ne, koska rakkauden kohde on jollain helposti määriteltävällä tavalla erilainen kuin päättäjän tai päättäjäryhmän oma rakkauden kohde? Vaikka samaan aikaan päätökseen oikeutettu ihminen tietää miten tärkeää on oma rakkaus ja miten tuhoavaa olisi, jos oikeus siihen haluttaisiin riistää täysin vieraiden ja ulkopuolisten ihmisten toimesta.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tästä kaikesta on kysymys vieläkin maailmassa niin yleisestä seksuaalisten vähemmistöjen sortamisessa, rasismissa, muiden uskontojen luokittelussa ja muissa ihmisten ryhmiin lokeroimisessa jonkun yhteisen tekijän mukaan – ja näiden ryhmien elämän rajoittamisessa ja eriarvoistamisessa.

Olisiko mahdollisesti mitään tärkeämpää, mihin resurssit voitaisiin käyttää? Jos rakkauden perusteet, vanhusten huolehtimisen velvollisuus, ihmisten pyyteetön tasa-arvoisen rakkauden tärkeys  opetettaisiin jo koulussa ja perheissä, voisiko olla niin, että päättävät elimet olisivat jo pitkään keskittyneet asioihin, jotka kehittävät  yhteiskuntia ja ja ihmiskuntaa taas viittaan siihen aikaisempaan Lapsen asenne-kirjoitukseeni.

Meidän maailmamme

Aloitin vuoden alussa Maapallomaanantai-postaussarjan, jossa tuon usein esille sitä, että olemme osa luontoa ja kun arvostamme ja säästämme ympäröivää luontoa, teemme aina itsellemmekin oikein.

Itserakkaus

Itserakkaus sanalla oli ennen negatiivinen kaiku, todennäköisesti siksi että se sekoitettiin narsismiin. Narsismilla psykologisessa mielessä tarkoitetaan kyvyttömyyttä kokea empatiaa eli asettua toisen ihmisen asemaan. Silloin kyse on häiriöstä. Itsensä rakastaminen menee kuitenkin kaiken edelle. Siksi halusin kirjoittaa tästä vielä erikseen.

Olen äärettömän kiitollinen siitä rakkaudesta,  jota saan kokea lapsiani kohtaan. Olen kiitollinen siitä, että saan kehittää omaa rakkauttani suuntaamalla sitä myös vanhempien ja apua tarvitsevien auttamiseen ja rakastamisen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä olisivat ainoita rakastamisen malleja.  Itsensä rakastaminen ja arvostaminen on ensisijaisesti oma turvallinen ja onnellinen tunnetila. Siltä pohjalta voi rakkautta toteuttaa elämässä juuri sellaisella kokoonpanolla, jonka on itse valinnut tai joka on omalle polulle osunut.  Rakkauden kohteet eivät maailmasta lopu tai rajoitu mihinkään tiettyyn yleisesti ajateltuun kokoonpanoon. Toisaalta jos rakkaus ole läsnä omassa elämässä, eikä ole sen aitoa omaehtoista tunnetta ja tyytyväisyyttä itseään ja elämäänsä kohtaan, eivät niitä pystyy muutkaan ihmiset omaan tunnetilaan pakottamaan. Olisiko tässä syy siihen, että yli puolet avioliitoista päätyy eroon?

Olisiko meidän terveellistä opetella ja opettaa lapsia omalla mallillamme rakastamaan itseään pyyteettömästä juuri sellaisena kuin olemme? Voimme ja saamme tietysti nauttia kaikesta  menestyksestä, kauniista puitteista, tavaroista ja muista asioista elämässämme.  Silti on tärkeintä muistaa, että mikään niistä ei ole oikea rakkauden tunteen perusta.  Olemme oikeasti tärkeitä ja sen kaikkein tärkeimmän voiman eli rakkauden arvoisia ihan täysin paljaana riisuttuna omana  itsenämme. Sen tajuaminen tekee elämästä paljon helpompaa ja joka hetki elämisen arvoista. Sillä ymmärryksellä on myös helpompaa päihittää niitä arkipäiväisiä  ongelmia ja haasteita, kun tietää että mikään ei ole niistä kiinni kuitenkaan.

Ehkä kaikkein tärkeintä ja vaikeinta itsensä rakastamisenssa on myös sen ymmärtäminen, että oikeasti kaikki muut ihmiset elämässämme, jopa rakkaimmat,  ovat meillä vain lainassa. Lopulta meidän oma elämämme ei ole riippuvainen kenestäkään muusta. Meidän sisällämme on jo kaikki rakkaus ja voima. Tämä ymmärrys saattaa auttaa myös eteenpäin kaikkein vaikeimpia hetkenä. Jokainen meistä varmasti tuntee niitä ihmisiä, joilla on ollut elämässään niin suuria menetyksiä, ettei niistä koskaan voisi kuvitella selviävänsä. Ja jotka kuitenkin säteilevät onnellisuutta ja rakkautta ympäristöönsä. He ovat sen tärkeimmän rakkauden eli itsensä ja oman elämänsä rakastamisen huikeita sankareita ja esimerkkejä.

Huomaan itsekin tästä tekstiryöpystä, että minulla on juuri nyt tarve somevihan ja negatiivisen politiikan ja -ilmapiirin vastavoimalle. Kliseistä, mutta totta: Rakkaus on ainoa rikkaus, joka kasvaa kun sitä tuhlataan.