Valonnopeat viikot

Jokaikinen launataiaamu pohdin samaa: mihin nämä viikot oikein menevät? Aina tuntuu olevan perjantai. Tai maanantai. En varmaan ole ajatusteni kanssa yksin. Ajankulu tuntuu kiihtyvän, mitä lähemmäksi nelikymppiset tulevat.

Aika kultaa

Muistelin tällä viikolla erästä pientä sanomalehtijuttua, joka tehtiin vajaa 30 vuotta sitten, ollessani viidesluokkalainen. Siinä kerroimme muutaman ystäväni kanssa siitä, mitä vitosluokkalaisen elämään kuuluu. Harrastuksia, lemmikkejä ja kavereita, perusjuttuja. Lehtijuttu päättyi sanoihin: “Kaikkien tyttöjen vanhemmat tuntuvat täyttävän lähiaikoina neljäkymmentä”.

Nyt olen itse tuo vanhempi, joka on täyttämässä tänä vuonna neljäkymmentä. Ja tyttäreni käy vitosluokkaa. Apua!

Mutta mikä hauskinta, tänään illalla tapaan viinilasin merkeissä yhden tuon lehtijutun tytöistä. Ystävyytemme on kantanut kaikki nämä vuodet.

Ajan kuluminen, ja tuon kulumisen jatkuva kiihtyminen eivät missään nimessä ole huonoja asioita. Olen monta kertaa viimeaikoina pohdiskellut sitä, miten tyytyväisenä voin katsella elämääni taaksepäin. Minulla ei ollut nuorempana tarkkoja suunnitelmia elämän varalle. En haaveillut häistä, lapsista, urasta tai oikeastaan mistään muustakaan. Minulla oli vahvana toive vain siitä, että saisin viettää hyvää elämää, millaiseksi ikinä se sitten muotoutuukaan. Ja hyvän elämän olen saanut elää.

Mamma muistelee

Iän kertyminen ilmeisesti vaikuttaa myös siihen, että havahdun yhä useammin muistelemasta menneitä. Tämä on muuten asia, joka minua suuresti ärsytti nuorempana isässäni. Miten se jaksaa jatkuvasti kertoa noita vanhoja juttuja?! Nyt kerron niitä itse.

Minulle on tärkeää, että voin vilpittömästi olla tyytyväinen menneeseen elämääni. En sano, että ruusuilla on aina tanssittu, mutta päällimmäisenä tunteena on kuitenkin syvä onnellisuus ja tyytyväisyys kaikesta koetusta ja tehdyistä valinnoista. Menneiden asioiden märehtiminen ja katuminen eivät kuulu omaan luonteeseeni. Kaija Koo laulaa, että “Jotkut ei kadu mitään. Minä kadun. Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun.” Minä en halua joutua eläkkeellä katkeroitumaan siitä, että en elänyt, vaikka minulle tämä elämä annettiin.

Uskon, että meillä itsellämme on mahdollisuus vaikuttaa oman elämämme suuntaan paljonkin. Minä en esimerkiksi tule varakkaasta perheestä, vaan elin lapsuuteni ja nuoruuteni tilanteessa, jossa isäni jäi työttömäksi ja äitini paiski kahta työtä, jotta perhe olisi pärjännyt edes jotenkuten. Silti koen, etten jäänyt nuorempana paitsi mistään. Ei minulta puuttunut mitään, vaikkei perheemme matskustellut, eikä uusia 501:siä saanut aina, kun halusi. Sisältö elämään tuli muualta, kuin materiasta, matkoista ja kuluttamisesta.

Mutta ehkäpä juuri tästä johtuen minua kannustettiin opiskelemaan ahkerasti. Vanhempani ehkä ajattelivat, että koulussa pärjääminen ja opiskeluissa pitkälle eteneminen mahdollistaisi minulle asioita, joista he itse olivat jääneet paitsi. Näin on sittemmin käynytkin. Olen saanut matkustaa, opiskella ja tehdä juuri niitä töitä ja asoita, joita olen halunnutkin.

Tässä olen

Viikot huristavat ohi. Yritän parhaani mukaan elää tässä hetkessä, vaikka se vaikeaa välillä onkin. Viime viikko oli taas työntäyteinen ja suhahti ohi tutulla valonnopeudella. Omat treeniryhmäni pyörivät Turussa täydellä teholla, onhan kevät, ja kaikki haluavat treenata ulkona. Itsekin rakastan ulkona treenaamista. Kevään voi silloin maistaa, haistaa ja tuntea ihan konkreettisesti.

Tiistaista torstaihin vietin viime viikolla Espoossa ohjaten liikuntaa erilaisille valmennusryhmille: voimanaisille voimaharjoittelua ja lihaskuntoa äiti-vauva -ryhmälle. Tämän lisäksi suunnittelimme My B&B -tiimin kanssa tulevaa kesää ja syksyäkin jo.

Ei ole nimittäin enää montaa viikkoa, kun suuntaamme Italian Toscanaan, ensimmäiselle hyvinvointimatkalle kera 30 naisen. En malta odottaa! Kesäkuussa on vuorossa toinen työmatka: hyvinvointimatka Houtskariin ja lokakuussa taas Italiaan (tällä reissulla on muuten vielä vähän tilaa! Muut ovat loppuunmyytyjä). Muitakin reissuja on tiedossa. Kesäkuussa minua odottaa huikea 40-vuotisreissu Kroatiaan parhaiden ystävieni kanssa. Heinäkuu on pyhitetty lomailulle ja perheelle. Nauvossa mökkeilyä ja rentoilua ja kirsikkana kakunpäällä on lisäksi perheemme yhteinen kesälomamatka.

Olen kiitollinen, että voin viettää tällaista elämää juuri nyt. Teen paljon töitä, olen poissa kotoakin, poissa lasten luota. Mutta silti elän omannäköistäni ja omien arvojeni näköistä elämää. Aikaa ei ole tuhlattavaksi jahkailuun tai murehtimiseen. Eikä varsinkaan sen voivotteluun, miksi ei ole elänyt, kuten olisi toivonut.

On päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki on mahdollista. Mutta on toki myös päiviä, jolloin mikään ei tunnu olevan mahdollista. Silloin katson taakse, kohti jo elettyä elämää ja voin todeta, että elän juuri siten, miten minun kuuluukin. Juuri nyt.

<3 Anna

Kuvat tämänaamuiselta aamupäiväkävelyltä jokirannasta. Ihanan aurinkoinen ja lämpöinen. Kevät!

Lue myös edellinen postaukseni: Miksei tällaista ollut silloin, kun minulla oli vauva?