Taviselämä, tavisperhe, taviskoti, tavisauto: kuinka tylsää – ja ihanaa!
Nelihenkinen ydinperhe, äiti, isä ja lapset, jotka asuvat perinteisessä omakotitalossa, tavallisen tylsällä asuinalueella. Pihalla on perusauto ja ikkunassa jouluinen paperitähti. Tavisperhe ja taviselämä. Boooring.
Vanhemmat tapasivat jo nuorina. Jonkin aikaa he seurustelivat, menivät sitten kihloihin ja melko pian naimisiin. Asuntolaina otettiin, ja ensimmäinen omistusasunto hankittiin jo parikymppisenä samalta alueelta, jossa koko lapsuus ja nuoruus oli vietetty. Opiskeltiin ja hankittiin töitä ja lapsia. Turvallisuushakuista ja tylsähköä.
Taviselämä – kiitos ei
Miten joku viitsii elää tällaista taviselämää? Minusta ei ainakaan tulisi tavisperheenäitiä, paasasin nuorena. En mene naimisiin ennen kuin täytän 35, oli toinen teeseistäni. En haaveillut prinsessahäistä tai äitiydestä, saati farmariautosta.
No, arvomaailma muuttuu ja elämä vie. Vaikka persoonallisuuteeni kuuluva tietynlainen sitoutumattomuuden ihanne ja uuden kaipuu ovat edelleen tallella, niin nyt nelikymppisenä täytän siis kaikki taviselämän tunnusmerkit. Postauksen alku kuvaa minua ja perheeni elämää.
Itseasiassa menin naimisiin jo 25 -vuotiaana ja olin kahden lapsen äiti täytettyäni 30 vuotta. Opiskelin turvallisen ammatin ja ryhdyin opettajaksi. Nuoruuden kapina haihtui jonnekin, elämä vei mukanaan.
Jostain syystä tavallinen elämäni herätti myös soraääniä. Muistan ikuisesti, kun reilusti yli 10 vuotta sitten eräiden ystävieni häissä, ollessani viimeisilläni raskaana, tuli eräs tuttavamme juttelemaan kanssani. Hän irvaili ikävään sävyyn raskaudestani ja sanoi: “Sinäkin sitten päädyit tuohon tilaan.” (Hän ei tainnut arvata, että siihen tilaan pääsemiseksi oli tarvittu vuosien lapsettomuushoitoja ja myös paljon surua, pettymyksiä ja kyyneleitä). Minun nuoruuden valintani olivat ehkä hänelle liian tavallisia.
Taviksena voi elää oman näköistä elämää
On ehkä säälittävää olla tavis, joka marssii kiltisti yhteiskunnan osoittamien normien mukaan ja toistaa omien vanhempiensa toiveita. Tavis hankkii perusammatin ja perheen, maksaa veroja ja tekee niin, kuin hänen odotetaan tekevän.
Minusta on silti hienoa olla tavis. Vaikka olen perusperheenäiti, olen silti saanut toteuttaa itseäni monin tavoin. Olen saanut opiskella pitkään ja asunut ulkomailla vaihto-opiskelijana. Olen saanut tehdä monenlaisia töitä ja bailata sieluni kyllyydestä. Olen voinut matkustaa ja nähdä maailmaa. Olen vaihtanut kokonaan alaa kolmekymppisenä ja rakentanut sen myötä itselleni täysin uuden työnkuvan.
Olen voinut omassa perheyksikössäni haastaa sukupuolirooleja ja vanhemmuudelle asetettuja normeja antamalla miehen ottaa vastuuta lasten ja kodinhoidosta käydessäni itse töissä.
Lasten saaminen nuorena on vapauttanut minut jo alle nelikymppisenä suuntaamaan kohti omia unelmiani ja tekemään niitä asioita, joista itse nautin eniten.
Minulla ei ole tarvetta matkustaa maailman ääriin etsimään itseäni, tehdä jatkuvasti jotain repäisevää tai kuorruttaa elämääni ylellisyyksillä (ei sillä, ei niihin olisi varaakaan). Olen elänyt hyvin tavallisen elämän ja olen ylpeä siitä. Näennäisen tavallisuuden taustalla piilee sitäpaitsi usein mielenkiintoinen historia ja yllättävän monimutkainen mikrokosmos.
Kuulin muuten jokin aika sitten, että minua vuosia sitten arvostellut tuttavamme oli tullut juuri isäksi. Onnea hänelle!
<3 Anna
Lue myös edellinen postaukseni: #kotitreenikalenteri alkaa – Joulukalenterini sinulle!
Tuu instaan: @ansaivo
Hassua, en näe tätä taviselämänä. Elän kyllä itse melkein samanlaista elämää, mutta en koe tätä taviselämäksi. Enkä etenkään sinun kun olet niin aikaansaava ja teet mielestäni kaikkea hienoa ja mahtavaa!! Jos nyt mietin esim. omia lapsuuden/nuoruuden ystäviäni niin vain muutamalla on perhe ja omakotitalo/omistusasunto. Tuntuu että nykyään on kovin erilaisia tapoja elää ja taviksina on myös ne, jotka eivät hanki lapsia tai kotia tai yksinhuoltajaperheet…
Kiitos kommentista. Niin, mitä tavallisuus sitten on. Tavallisuuden määritelmä on varmasti erilainen, määrittelijästä riippuen ja kokemus siitä on subjektiivista. Ei ole yhtä tapaa olla tavallinen, ja tavallisuus riippuu omasta maailmankuvasta ja kokemuksista. Itse miellän itseni ja elämäni tavallisiksi. Kirjoituksellani halusin pohdiskelin ehkä eniten sitä, miten oman nuoruuteni inhokkielämäntavasta tuli minulle suorastaan ihannetapa elää tässä ja nyt. Minä peilaan tavallisuutta omaan lähipiiriini ja elinpiiriini. On hyvin erilaisia tapoja elää tavallista elämää, kuten mainitsit, vaikkapa perheettömänä tai yksinhuoltajana. Usein vain tuntuu, että ihminen näyttää kaipaajan jotain uutta, erilaista tai ihmeellistä, eikä siksi ole välttämättä tyytyväinen omaan elämäänsä ja valintoihinsa.
Moi Anna,
tekstejäsi on ihana lukea, kun tuntuu, että kirjottaisit omasta elämästäni, mutta olet 10 vuotta edellä. Menin myös naimisiin 25-vuotiaana, ja nyt täytettyäni 30 meillä on kaksi lasta, tyttö ja n. 1,5v nuorempi poika, ihan kuten teilläkin. Meillä on nyt käsillä ne hektiset pikkulapsiajat, joita usein teksteissäsi muistelet, ja on ihanan lohdullista lukea ajatuksiasi, kun 10 vuotta pikkulapsiajasta on kulunut. Osaa arvostaa tätä hetkeä enemmän ja nauttia siitä, kun tekstiesi kautta tiedostaa paremmin sen, kuinka äkkiä aika meneekään, ja vain niin pienen hetken lapset ovat pieniä.
Kiitos kirjoituksistasi ja hyvää itsenäisyyspäivää!
Moikka Sanni! Onpa ihana kuulla. Meillä on aivan samalla ikäerolla syntyneet lapset, ja vielä samassa järjestyksessäkin 🙂 Nuo pikkulapsiajat olivat kyllä todella hektisiä. Just muisteltiin niitä äsken miehen kanssa kävelylenkillä, kun nähtiin tuplarattaat (joita tuli itsekin silloin satoja kilsoja työnneltyä). Aika menee kyllä äkkiä, vaikkei sitä siinä hetkessä osannutkaan ajatella.
Kiitos paljon viestistäsi ja hyvää itsenäisyyspäivää!
Anna