Tällaista junnu-urheilun pitäisi olla

Tyttäreni aloitti vuosi sitten koripallon. Sattuman oikusta hän päätyi naapurikaupunki Kaarinan joukkueeseen. Näin jälkikäteen ajateltuna, emme olisi voineet tehdä parempaa ratkaisua.

Kuskaamme häntä mieluusti vaikka hamaan tappiin Turusta Kaarinaan treeneihin ja peleihin. Nimittäin tämän vuoden aikana olen tajunnut, millaista junnu-urheilun ja seuratoiminnan pitäisi olla.

Esimerkillisiä aikuisia

Alusta asti tyttö oli joukkueeseen tervetullut ja pääsi mukaan juttuihin, vaikkei tuntenut entuudestaan ketään. Myöhemmin pojan liittyessä samaan seuraan, näin läheltä, miten uudet pelaajat otetaan vastaan. Aikuiset ja ammattitaitoiset valmentajat (joita pojan joukkueessa on neljä) kättelevät lapsen ja omalla käytöksellään osoittavat, kuinka tärkeää on se, että lapsi päätti liittyä juuri tähän joukkueeseen ja aloittaa juuri tämän harrastuksen.

Kertaakaan kummallakaan lapsella ei ole ollut vaikeuksia lähteä treeneihin, vaan niitä odotetaan. Kumpikin lapsemme on saanut erinomaista valmennusta, mutta mikä vielä tärkeämpää: kannustusta, rohkaisua, peliaikaa ja neuvoja.

Valmentajat ja joukkueen avainhenkilöt ovat esimerkillisiä aikuisia. Peleissä ei huudeta törkeyksiä (tätäkin nimittäin kuulee valitettavan usein) ja valmentajilla on ihmeellinen kyky ottaa lapset huomioon yksilöinä. Valmentajat ovat  kiistatta isoja esikuvia harrastavalle lapselle.

Tiedotus toimii loistavasti ja yhteisöllisyyden tunne on positiivisella tavalla läsnä seuran jokaisessa tapahtumassa. En olisi ikinä uskonut, että minä, “anti-harrastusäiti”, olisin ylpeä voidessani sanoa olevani ainakin pieni osa Ura-perhettä.

Junnujen into ja motivaatio ovat huippuluokkaa, koska seura on sitouttanut vanhempia sarjapelaajia, miesten joukkuetta myöden, pienten palloilijoiden kummipelaajiksi. Isot ja ihaillut kummit vierailevat treeneissä ja antavat auliisti omaa aikaansa pienemmille seuraajilleen.

Mokkapalat ovat pienintä, mitä voin tehdä

Positiivisen (ei pakottavan) yhteisöllisyyden malli on saanut aikaan sen, että buffettiin leivotut mokkapalat tuntuvat siltä pienimmältä panostukselta, jonka minä voin omalta osaltani tehdä. Lisäksi olen aistinut, ettei osallistumispakkoa yhteistoimintaan ole, päinvastoin.

Junnutoiminnan pitäisi olla juuri tällaista. Valmennuksen tulisi olla ensisijaisesti kasvatuksellisesti osaavaa ja ohjaavaa. Seurassa tulee olla yhteisesti hyväksytyt, toimintaa, ja lasten hyvinvointia tukevat arvot.

Seuran tulisi voida ottaa huomioon lasten erilaiset lähtökohdat, ja myös erilaiset tavoitteet: toiset tulevat harrastamaan vain pelaillakseen ja toiset taas tähtäävät NBA:han. Näiden toiveiden yhteenliittäminen samassa joukkueessa on mieletön taito.

Eniten yllätyin siitä, miten seura kannustaa lapsia harrastamaan muutakin, ja harjoittelemaan useita lajeja. Olen törmännyt, jo hyvin pienten juniorien kohdalla, myös täysin päinvastaiseen toimintaan. Näen, ettei se ole pitkällä tähtäimellä kenenkään, eikä varsinkaan lapsen etu.

Go Ura-Basket!

Onko sinulla kokemusta lasten harrastustoiminnasta, joka saa aikaan hyvän mielen niin lapsille, kuin aikuisillekin? Kerro se tässä tai ainakin niille, usein vapaaehtoisille, jotka mahdollistavat lastemme harrastukset, ja tarjoavat lapsillemme tilaisuuden olla omana itsenään, osana heille tärkeää yhteisöä.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Nelikymppinen ja paremmassa kunnossa, kuin koskaan?

Kuva: Merja Kallikari

Kuva: Merja Kallikari